Lef­fa-ar­vio: Mel Gibson tu­lit­taa täy­sil­lä

Katsoin Mel Gibsonin Hacksaw Ridgen jälkeen Ken Loachin I, Daniel Blaken . Sen lopussa silmäni kostuivat kyynelistä. Olin nähnyt jotain aitoa ja puhuttelevaa – jotain, jossa elokuvantekijät välittivät oikeasti kuvaamistaan ihmisistä ja asioista.

Gibsonin Hacksaw Ridge nostaa myös tunteita pintaan, mutta leffa on tyystin eri maata Loachin elokuvan kanssa. Sen jokainen osanen on rakennettu pätevän tuotteen tavoin. Tunteita, sotaa, verta ja yksilön sankarillisuutta tulitetaan massiivisesti, jotta saavutetaan toivottu tulos. Saavutetaanhan se, mutta olo jää ristiriitaiseksi.

Hacksaw Ridge ilmoittaa olevansa "A True Story". Sen sankarina on Desmond T. Doss ( Andrew Garfield ). Hän oli tiettävästi ensimmäinen USA:n armeijassa palvellut aseistakieltäytyjä.

Gibsonin elokuva antaa ymmärtää, että Dossin isä ( Hugo Weaving ) oli ensimmäisen maailmansodan traumojen ja viinan riivaama mies. Hän hakkasi vaimoaan ja lapsiaan.

Väkivaltaisen perhe-elämän seurauksena Desmond miltei ampui isänsä. Tämä, aikaisemmat kokemukset ja Seitsemännen päivän adventismi vaikuttivat häneen vakaumukseensa. Aseeseen hän ei koskaan tarttuisi.

Elokuvan alkupuolisko kuvaa myös rakkautta, kuinkas muuten. Desmond tapaa viattoman kauniin ja enkelimäisen Dorothyn ( Teresa Palmer ). Näissä jaksoissa Gibson rypee kliseissä ja onnen aurinkoisessa auvoisuudessa niin, että kyynisempää katsojaa hirvittää.

Edellämainitun voi halutessaan nähdä tietoisena vastapainona toisen puolen sodan kauheuksille. Niihin siirrytään armeijan koulutusjakson jälkeen. Desmond haluaa palvella maataan, vaikka aseettomana lääkintämiehenä.

Peruskuvioiltaan koulutusjakso on toteutukseltaan amerikkalaisista elokuvista tuttua peruskauraa. Dossin vakaumus on toki ihailtavaa ja muiden piinatessa sympatioita keräävää.

Jos elokuva jää katsojan mieleen, niin se jää sinne jälkimmäisen puoliskonsa ansiosta. Se on pääosin voimakasta ja tehokasta elokuvakerrontaa, joistakin katsojaa kosiskelevista korneista ja pelotteluun pyrkivistä välähdyksistä huolimatta. Taistelukohtaukset tuntuvat sisuskaluja myöten.

Kukin katsoja päättäköön itse kuvaako Gibson vain sodan kauheuksia vai tyydyttääkö itseään veren, suolenpätkien ja irtoraajojen keskellä. Itse kallistun jälkimmäiseen.

Useimmat katsojat liikuttuvat Dossin itseään säästelemättömästä sisukkuudesta, jolla hän pelasti todellisuudessakin kymmeniä ihmishenkiä, mukana muutama japanilainenkin. Sille on eittämättä nostettava hattua.

Massiivisissa sotajaksoissa Dossin hahmoon, puhumattakaan sotaan liittyvät monisyisemmät moraaliset kysymykset jäävät kuittauksen tasolle. Dossin sankarillisuus tulee kyllä täysillä selväksi. Gibson tekee hänestä jopa eräänlaisen ylimaallisen Kristus-hahmon kohtauksessa, jossa Dossia lasketaan paareilla alas jyrkänteeltä.

Kari Kellokumpu