Whiplashista tutun Damien Chazellen ohjaama ja käsikirjoittama musikaalileffa La La Land on peräti neljäntoista Oscarin ehdokas. Elokuvaa on suitsutettu yllin kyllin muutenkin.
Moinen nostaa aina odotuksia – ehkä turhan korkealle. Hattu ei lentänyt päästä eikä hurraa-huudot tulvineet suustani elokuvan nähtyäni.
Sen verran innostava La La Land kuitenkin oli, että palasin sen eräälle alkuperäislähteelle, Stanley Donenin ja Gene Kellyn musikaaliklassikkoon Laulavat sadepisarat (1952).
Yli kuusikymppinen klassikko ei ole vanhentunut tippaakaan. Sen värit loistavat. Ohjaus kulkee saumattomasti puheosuuksista tanssiin ja lauluun. Kaikesta pursuaa valtava energia ja tekemisen ilo. Tanssiminen on niin huimaa, että meikäläisen tapainen uppotukkikin lumoutuu. Lisäksi Laulavat sadepisarat kurkistaa herkullisesti ja hauskasti näyttämön taakse.
La La Land on mainitun mestariteoksen uusi sukulainen, joka kumartaa kunnioittavasti esi-isilleen ja haluaa kertoa sukulaisistaan enemmänkin. Se napsii kuvia, kohtauksia ja lavastuksellisia ideoita edeltäjiltään, mutta se ei ole pastissi. Ote on tuore.
Elokuvan alkukohtaus kertoo La La Landista paljon. Kamera seuraa Los Angelesin valtatielle pysähtynyttä ruuhkaa. Kamera nappaa erään naisen autostaan. Hän alkaa laulaa ja tanssia. Yhtäkkiä ruuhkan ja rutiinin vangitsemat ihmiset pursuavat tanssin ja laulun kautta eloon. Kameratyö ja koreografia on elämäniloista.
Romantiikannälkäiset saanevat elokuvan rakkaustarinasta paljon apetta pureksittavakseen aina makeankirpeisiin makuihin saakka.
Hollywoodin studioilla baariapulaisena työskentelevällä Mialla ( Emma Stone ) on suuri haave päästä näyttelijäksi. Hän tulee tylysti torjutuksi monissa koekuvauksissa. Mia tapaa sattumalta Sebastianin ( Ryan Gosling ). Pianisti haaveilee hänkin. Sebastian haluaa perustaa oman klubin, jossa soitettaisiin perinteistä jazzia. Raha pakottaa miehen soittamaan modernia jazzfunkia ystävänsä Keithin ( John Legend ) bändissä.
Elokuvan alkupuoli tarjoaa monia makoisia kohtauksia, joissa Mia ja Sebastian tutustuvat toisiinsa. Selkein nostalginen viittaus musikaaliperinteeseen tapahtuu laulun ja tanssin kera, kun pääpari hehkuu toistensa seurassa puiden reunustamalla tiellä. Los Angeles tuikkii taustalla. Tanssi ei kyllä vedä vertoja kepeydessään Gene Kellyn ja Debbie Reynoldsin vastaavaan Laulavissa sadepisaroissa, mutta tunne välittyy.
La La Landin alkupuoli nappaa mukaansa. Paras veto väljähtyy puolenvälin hujakoilla, mutta nousee taas pääparin kipuillessa realiteettien ja rakkauden kanssa. Elokuva heittää ilmaan ajatuksia perinteisen ja modernin taidemaailman eroista.
Loppupuoli onkin sitten Chazellelta ja tekijäryhmältä elokuvallista ja innostunutta ilotulitusta Hollywoodin musikaaliperinnettä kunnioittaen.
La La Landin parhaita puolia on pääparin saumaton kemia. Kyynisempikin katsoja uskaltaa hypätä romantiikan ihanuuteen ja katkeransuloisuuteen. Liiallinen hunajaisuus vältetään. Ryan Gosling on mies paikallaan, mutta Emma Stone on se varsinainen tähti. Ilmettä ja tunnetta löytyy.
La La Land
USA 2016, S, 2 h 8 min.
Ohjaus: Damien Chazelle.
Käsikirjoitus: Damien Chazelle.
Näyttelijöitä: Emma Stone, Ryan Gosling, Rosemarie DeWitt, J.K. Simmons, John Legend
Seuraavat esitykset Bio Rexissä ke 1.2. klo 15.30, 17.30, ja 20.05 sekä to 2.2. klo 17.30.
Karin kouluarvosana 8½