Lef­fa-ar­vio: Janne vääntää it­ses­tään hen­kis­tä sie­men­tä Na­pa­pii­rin san­ka­rei­den kol­man­nes­sa osassa

Bio Rexin keskiviikon näytännöt Napapiirin sankareiden kolmannessa osassa olivat tulvillaan yleisöä. Kotimaiset hittileffat ovat etenkin maaseutupaikkakuntien elokuvateattereille tärkeitä. Niiden avulla ne pysyvät pystyssä.

Dome Karukoski aloitti leffasarjan mainiosti. Teppo Airaksinen jatkoi sarjaa vähemmän onnistuneesti.

Tällä kertaa ohjauksesta on vastannut näyttelijänä paremmin tunnettu Tiina Lymi . Jokin aika sitten häneltä nähtiin ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö Äkkilähtö .

Pekko Pesonen on käsikirjoittanut kaikki kolme osaa. Hän tuntee aihepiirin ja henkilöhahmot.

Pesonen on motivoinut tällä kertaa Jannen ( Jussi Vatanen ) ja Inarin ( Pamela Tola ) toimintoja edellistä osaa selkeämmin.

Janne-parka on vajonnut syviin aatoksiin. Elämälle on löydettävä syvyyttä. On oman sielun tutkiskelun aika. Inari tyrmää Jannen aatokset Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta. Lapin tunturit tarjoavat Jannelle oivan, mietintään sopivan vaihtoehdon.

Janne pakkaa repun huolellisesti patikointia varten. Paolo Coelhon elämänviisauksia viljelevä opus sujahtaa myös reppuun – ja päiväkirja.

Yksinvaeltamiseen valmistautunut Janne kokee pettymyksen. Vanhat koheltajat Kämäräinen ( Santtu Karvonen ) ja Räihänen ( Timo Lavikainen ) änkeävät vuorollaan mukaan. Heitä eivät tietenkään hienot filosofiset pähkäilyt kiinnosta.

Pelkkään kotielämään ja lastenhoitoon kyllästynyt Inari sukkuloi itsensä erään työporukan mukaan. Se matkaa Vuokattiin suojalkapallokisoihin. Porukan pomona toimii huonojen vitsien kömpelö erikoismies. Häntä esittää Taneli Mäkelä totuttuun tyyliinsä.

Inari yrittää juonia itsensä takaisin työelämään. Inaria edelleen havitteleva Pikku-Mikkokin ( Kari Ketonen ) pulpahtaa mukaan kuvioihin.

Rakenne muistuttaa kahden eri elokuvan seuraamista. Välillä seurataan tapahtumia tunturissa, välillä Vuokatissa. Jannen ja Inarin itsensä etsintä yhdistää hatarasti molempia.

Pesosen käsikirjoitus ja Lymin ohjaus uivat ajoittain etenkin edeltäjäänsä tummemmissa vesissä. Se ei ole pahasta.

Pääosassa ovat tutut elementit pelkäämättä alapään huumoria. Tosin edellisen osan tapaan tässäkin sorrutaan menemään yli ja turhanpäiväiseen räjäyttelyyn.

Näyttelijöitä ja monia repliikkejä on lystiä seurata. Koomisimpana hahmona näyttäytyy Santtu Karvonen. Kaikissa hahmoissa on sympaattisuutta.

Muutamat makoisat vedot saadaan aikaan kulttuurisista ja sukupuolisista käsityksistä.

Kari Kellokumpu