Lef­fa-ar­vio: Itku pit­käs­tä ilosta, kun Kuudes kerta muuttuu lop­pu­puo­lel­la melkein toi­sek­si elo­ku­vak­si

"Kolmella Jussilla palkitun Maarit Lallin (Kohta 18) ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama Kuudes kerta on elokuva seksiaddikteista; naisesta, joka osasi sanoa kyllä ja miehestä, joka ei osannut sanoa ei".

Tuo on kohtalaisen vetävää mainostekstiä. Sillä saa katsojia elokuvateatteriin. Se on pelikenttä, jolla suuremman yleisön kotimainen elokuva osin pelaa; on ihmissuhteita, vähän seksiä, komediaa, pikkaisen vakavaa ainesta ja suosittuja näyttelijöitä.

Vahinko vain, että konsepti ei ole tuottanut montaakaan napakymppiä, puhumattakaan ikimuistoista elokuvaa. Maarit Lallin Kuudes kerta on osa jatkumoa.

Kuudes kerta -elokuvan alkupuoli esittelee tukun henkilöitä, joilla on enemmän tai vähemmän merkitystä elokuvan kannalta. Yleensä vähemmän.

Naispuolisena päähenkilönä toimii aloitteleva yksityisetsivä Annika ( Pihla Viitala ). Hänen liittonsa vihjataan olevan karilla. Sen verran Annika tuntuu välittävän pojastaan, että soittelee hänelle silloin tällöin. Aika menee henkilökohtaisen ja sitä myötä kiusallisen työtehtävän parissa. Hänen on kytättävä, pettääkö tärkeän ja tutun pariskunnan vaimo miestään.

Pihla Viitalan roolityössä on paljon Mustissa leskissä nähtyä. Kuudennen kerran alussa hänessä on annos komediennea, lopussa hänen työnsä muuttuu vakavammaksi. Täysin uskottava hän ei ole kummassakaan.

Annika tapaa asuntoesittelyssä kiinteistövälittäjä Rickyn, jota näyttelee Antti Luusuaniemi hänelle tyypilliseen tapaansa. Ikkunassa näkyvät rakennusmiehet eivät estä pariskuntaa naida napsuttelemasta, kun kerran tekee mieli.

Ricky on addiktoitunut seksiin eikä naisista ole pulaa. Annikalle se kuudes seksikerta jo merkkaa jotakin. Sen jälkeen on jo vähän mietittävä, missä suhteessa oikein mennään.

Elokuvan ensimmäinen puolisko poukkoilee siellä täällä. Viritys on komediallinen. Muutama kohtaus vallan naurattaa. Jokunen osuva repliikkikin on näyttelijöiden suuhun kirjoitettu.

Elokuva ei vain kiinnity mihinkään. Kunnon tarinaa ja jännitettä ei synny. Henkilöissä ei ole sielua ja syvyyttä. Kriittisempi katsoja odottelee, jos vaikka jotain mielenkiintoista tapahtuisi.

Loppupuoliskolla elokuva vakavoituu ja muuttuu melkein toiseksi elokuvaksi. Seuraa itku pitkästä ilosta. Mitä elämää tässä oikein vietetään, päähenkilöt pohtivat.

Sinällään leffan lopussa on samaistumispintoja ihmissuhteissa kolhuja saaneille, mutta elokuvassa henkilöiden kohtalot ja päätelmät elämästä tuntuvat aika yhdentekeviltä. Elokuvan loppuun tuleva Raamatun teksti omilla lisäyksillä tuntuu kornilta syvällisyyden hakemiselta.

Kari Kellokumpu