Lef­fa-ar­vio: Dunkirk on Nolanin huima tek­ni­nen näyttö, mutta yti­me­käs sisältö puuttuu jälleen

Mementosta , The Dark Knightista , Inceptionista ja Interstellarista tuttu Christopher Nolan on takonut ohjaustöillään sen verran rahaa, että isommatkin elokuvapomot uskovat miehen visioihin.

Nolan on saanut tehdä Dunkirkista omannäköisensä elokuvan. Nolan on rajannut vuonna 1940 toukokuun ja kesäkuun vaihteessa käydyn Dunkerquen taistelun tiukasti omiin tarpeisiinsa.

Itse taisteluhan oli massiivinen. On arveltu, että noin 400 000 liittoutuneiden sotilasta oli saksalaisten saartamana Dunkerquen kaupungissa. 330 000 sotilasta onnistuttiin lopulta evakuoimaan kanaalin yli Englantiin.

Nolanin Dunkirkissa saksalaisia sotilaita ei nähdä, ei liiemmin isoja strategisia kuvioita. Varsinaiset taistelut rajoittuvat joihinkin ilmataisteluihin. Veri ja suolenpätkät uupuvat. Nolan keskittyy selviytymiseen, pelkoihin ja pieniin suuriin tekoihin. Tanner tömisee, räjähdykset vavisuttavat, laukaukset vihlovat ja veden massat painavat miehiä.

Tapahtumat jaetaan satamaan, ilmaan ja kotirintamalle. Nolan välttelee suurelta osin perinteistä elokuvakerrontaa. Dunkirkissakin hän käyttää ajan elementtejä kunnianhimoisesti hyväkseen. Tällä kertaa se ei tunnu pelkästään tempulta. Homma toimii pääosin, mutta välillä se sekoittaa katsojaa tarpeettomasti. Kulman takaa kurkkii myös Nolanin perisynti – ytimekkään sisällön puuttuminen. Saa nähdä kestääkö leffa useamman katsomisen.

Nolan kaappaa vahvasti katsojan elokuvan selviytymistaisteluun heti ensimmäisistä kuvista lähtien. Dunkerquen kaduilla kulkee sotilaiden ryhmä. Elokuva alkaa seurata nuorta sotilasta, Tommya ( Fionn Whitehead ), joka pääsee rannalle. Siellä hän näkee valtavan määrän evakuointia odottavia sotilaita.

Rannalla hän törmää toiseen sotilaaseen ( Harry Styles ). He näkevät joukoista poikkeavan erilaisen tavan selviytyä ja päästä aallonmurtajalla odottavaan evakuointialukseen. Evakuointia johtaa komentaja Bolton ( Kenneth Branagh ).

Jokamiehen hahmoa esittävä kotirintaman Mr Dawson ( Mark Rylance ) lähtee kahden nuorukaisen kanssa huvialuksellaan kanaalin yli. Hän haluaa tehdä oman osansa joukkojen auttamiseksi. Kosketus sotaan saadaan, kun he pelastavat mereltä puhumattomaksi traumatisoituneen upseerin ( Cillian Murphy ).

Ilmassa Spitfire-lentäjä Farrier ( Tom Hardy ) tekee omaa työtään. Hän joutuu tekemään ratkaisuja oman itsensä selvitymisen ja muiden kesken. Hahmo on lähimpänä perinteistä sankarihahmoa.

Mies ei sano happimaskinsa takaa montaa sanaa. Hardy kommunikoi katsojan kanssa käytännössä vain silmillä ja Spitfiren liikkeellä.

Nolania voi kernaasti syyttää henkilöhahmojen kehittelyn unohtamisesta. Visuaalisesti kerrotusta elokuvassa ei kuulla paljoa dialogia. Elokuvan nähtyään tuntee kuitenkin nahoissaan Mark Rylancen vähäleleisen vaikuttavuuden, Tom Hardyn hahmon valinnat, Fionn Whiteheadin viattomat kasvot unohtamatta Kenneth Branaghin pienesti kostuvia silmiä pelastusalusten saapuessa. Loppupuolen paatoksellisille aineksille on helppo antaa anteeksi.

Ennenkaikkea Dunkirk on Christopher Nolanin huima näyttö omasta näkemyksestään ja teknisestä osaamisestaan. Dunkirkille on helppo povata Oscar-ehdokkuuksia ohjauksen lisäksi monesta asiasta. Kuvaaja Hoyte van Hoytema tekee upeaa jälkeä. Elokuvan äänimaailma kellontikityksineen ja Hans Zimmerin sodan lailla päällekäyvää musiikkia myöten on todella tehokasta. Lee Smithin täsmällinen leikkaus huomioidaan myös erilaisia palkintoja jaettaessa.