Lauri Hakola keräsi ak­tii­vi­vuo­si­naan pulloja saa­dak­seen ruo­ka­ra­haa – nyt hän on mä­ki­hyp­py­maa­jouk­kueen pää­val­men­ta­ja

Lauri Hakola aloitti mäkihyppäämisen Virpiniemessä, mutta viimeisen parinkymmenen vuoden ajan hän on urheillut ja valmentanut Kuopiossa Puijon maisemissa.

Kuva: Jukka-Pekka Moilanen

Kuopion keskellä kohoava Puijo on vaikuttavan näköinen mäki. Korkeat kuuset, joiden oksilla on vastasatanutta pakkaslunta, muodostavat kauniin metsämaiseman.

Mäen laella maasta kohoaa betonijärkäle nimeltään Puijon suurmäki. Hissi vie matkaajan mäkihyppytornin huipulle.

– Kannattaa varoa, ritilät ovat vähän irti.

Sanat kuuluvat muina miehinä edellä kävelevälle mäkihyppymaajoukkueen päävalmentajalle Lauri Hakolalle.

Hakolaa ei pelota, vaikka löysien lattiaritilöiden alla on kymmenien metrien pudotus. Hän kävelee kohti vauhdinottolatua. Portaat ovat niin lumiset, että nappaskenkien kanssa liukastumisvaara on ilmeinen.

– Janne Happonen on hypännyt tästä mäestä 9-vuotiaana. Tyttäreni on kymmenen vuotta, en ehkä haluaisi hänen hyppäävän tästä, Hakola nauraa.

Mäkihyppyvalmentaja Hakolan tarina alkaa 1980-luvulta Kellon Kiviniemestä. Lasketteluharrastus ja televisiosta näkyneet mäkihyppykilpailut saivat nuoren Laurin kokeilemaan lajia Virpiniemessä.

Kokeilusta tuli ajan myötä harrastus, jonka parissa hulluuden ja järjenkäytön välinen rajaviiva piirrettiin veteen.

Hakola hyppäsi käytännössä ilman minkäänlaista ohjattua valmennusta Virpiniemessä yhdessä muun muassa Matti ja Jussi Hautamäen kanssa.

Poikien ollessa yläasteikäisiä oli täysin normaalia, että isät kuskasivat poikia arki-iltoina Taivalvaaraan harjoittelemaan. Kävipä usein niinkin, että koulupäivän päätteeksi Hakola ja Matti Hautamäki hyppäsivät linja-autoon ja lähtivät illaksi Taivalkoskelle hyppäämään keskenään, koska Virpiniemen mäki alkoi käydä pieneksi.

Kun vanhemmilla oli kuskausvuoro Koillismaalle, nuoret pojat istuivat takapenkillä koko matkan hyppypuvut päällä, ettei perillä tarvitsisi käyttää aikaa vaatteidenvaihtoon.

Mutta tasamaalla ei voi kehittyä huippuhyppääjäksi. Nuorisomaajoukkueissa hyvin pärjännyt Jussi Hautamäki muutti yläasteen jälkeen Kuopioon. Samaan paikkaan yritti myös Hakola, mutta häntä ei kelpuutettu urheilulukioon.

– En ollut koskaan junioritähti. Paras hopeasompasijoitukseni on toiseksi viimeinen.

Paikkaa liikuntalukiossa ei irronnut seuraavanakaan vuonna, mutta sinnikkyys palkittiin.

– Soitin rehtori Sakari Svärdille, että hommasin kämpän Kuopiosta, niin eikö se ole sama tulla kouluunkin. Hän sanoi, että tule perkele, kun olet noin sinnikäs.

Näin muuttokuorma matkasi Haukiputaalta kohti Pohjois-Savoa. Muutto äidin lihapatojen äärestä opetti nuorta miehenalkua seisomaan omilla jaloillaan, vaikka oppia pitikin välillä hakea kantapään kautta.

– Sydämeni on edelleen Kiviniemessä. Se on minun kotipaikkani. Kuopio oli siihen aikaan yksi kovimmista mäkihyppykeskuksista koko maailmassa. En olisi koskaan päässyt tähän pisteeseen ilman muuttoa.

Hakola asettui asumaan Puijonlaaksossa sijainneeseen kaksioon yhdessä Hautamäen veljesten kanssa. Ensimmäistä kertaa Virpiniemen kasvateille oli tarjolla pätevää valmennusta päivittäin. Se alkoi näkyä jokaisen kehityksessä.

Hakolan oma hyppyura ei tuonut mittavaa kansainvälistä menestystä. Hän voitti joukkuemäessä nuorten MM-hopeaa vuonna 1997. Maailmancupin pisteille hän hyppäsi viidesti.

Hän oli B-maajoukkueen vakiokalustoa.

Parhaimmillaan Hakola oli maailmancupin osakilpailussa kymmenes vuonna 2006 Rukalla. Jos nykyään suomalainen mäkihyppääjä on kotimaassa käydyssä maailmancupin kisassa kymmenes, mediahuomio on valtava. Tuolloin Hakolaa tuskin edes noteerattiin.

Ei tarvinnut, koska kyseisen kilpailun voitti Arttu Lappi. Veli-Matti Lindström oli neljäs ja Kalle Keituri yhdeksäs.

– Olin Rukalla virallisten harjoitusten paras ja erinomaisessa kunnossa.

B-maajoukkueessa hyppääminen oli taloudellista kituuttelua myös suomalaisen mäkihypyn kulta-aikoina.

Kontrasti Puijonlaakson kommuunissa oli valtava. 2000-luvun puolivälissä kansainvälinen hiihtoliitto FIS maksoi maailmancupin palkintorahat käteisellä.

Kansainvälisen läpimurtonsa tehnyt Matti Hautamäki piti kerrostalokaksion lipaston laatikossa käteiskassaa, jossa oli kuusinumeroisen summan edestä seteleitä.

Samaan aikaan Hakola keräsi pulloja, jotta sai taskunsa pohjalle ruokarahaa.

– Tarvittaessa olen saanut kotoa tukea, mutta silti olen aina yrittänyt pärjätä omillani. Välillä on ollut tosi tiukkaa, mutta koskaan ei ole tuntunut inhottavalta.

Keväällä 2007 Hakola heitti sukset ja monot nurkkaan. Samalla loppui myös Virpiniemen tehotrion kommellusten sävyttämä yhteiselo.

– Ensimmäinen tytär ilmoitti tulostaan vuonna 2007. Perheen perustaminen ja mäkihyppy ei ollut taloudellisesti vakaalla pohjalla ollut yhdistelmä.

Perheen perustaminen oli Hakolalle hyvä tekosyy lopettaa aktiiviura. Hän oli leipiintynyt sairaalloisen tarkkaan painonhallintaan.

Ennen kuin mäkihyppyyn tuli voimaan painoindeksisääntö, monet maailman kärkihyppääjät, Sven Hannawald etunenässä, muistuttivat enemmän eteisnaulakoita kuin huippuunsa viritettyjä huippu-urheilijoita.

Samaan hengenvetoon on syytä muistaa, etteivät nykyhyppääjätkään ole mitään lihaskimppuja.

Päivittäisen valmentamisen pariin pääsy avasi Hakolan silmät jo nuorena. Se sytytti kipinän valmentajauralle.

– Näin kuinka paljon hyötyä valmentamisesta oli minulle.

Vaikka itse hyppääminen ja harjoittelu eivät tuottaneet iloa, liekki mäkihyppyä kohtaan roihusi edelleen. Hän opiskeli liikunnanohjaajaksi, ammattivalmentajaksi ja lopulta vuosina 2011–2016 liikuntatieteiden maisteriksi pääaineenaan biomekaniikka.

Hyppyuran jälkeen työpaikka löytyi Puijon Hiihtoseurasta. Sen jälkeen Hakola aloitti nuorten maajoukkuevalmentamisen toisen haukiputaalaisen Tuomas Virtasen kanssa vajaat kymmenen vuotta sitten.

– Lauri on erittäin pedantti ja kirjaviisas ihminen, mutta samalla myös ujo ja rauhallinen. Olemme luonteiltamme kuin vastakohdat, Virtanen kertoo.

– Ehkä olemme vastakohdat, mutta meitä yhdisti valtava intohimo valmentamiseen, Hakola hymyilee.

Hymy levenee, kun Hakola muistelee, millainen valmentaja hän oli vähän päälle kolmikymppisenä.

– Sitä luuli tietävänsä kaiken. Nyt huomaan, kuinka paljon olen oppinut sen jälkeen. Nöyryyttäkin on tullut. Urheilu on urheilua, eikä se määritä identiteettiäni tai onnellisuuttani.

Vuonna 2016 Hiihtoliitto palkkasi mäkimaajoukkueen päävalmentajaksi itävaltalaisen Andreas Mitterin. Hakolasta tuli hänen aisaparinsa.

Intohimo valmentamista ja mäkihyppyä kohtaan ovat vieneet hänet pitkälle, mutta kaikella on hintansa. Mitterin kaksivuotisen pestin aikana maajoukkueen toiminta oli keskitetty pitkälti Itävallan Ramsauhun.

Hakola, kolmen tyttären isä, oli vuosittain poissa kotoa 270 päivää.

– Kotiin tullessa aina jännitti, sopiiko avain lukkoon. Toisaalta en usko, että voisin olla kellokorttitöissä.

Mitterin sopimusta ei jatkettu viime keväänä. Hiihtoliiton toiminnanjohtaja Mika Kulmala kertoi julkisuuteen, että käytännössä ainoa ehdokas uudeksi päävalmentajaksi on Hakola.

Millä tahansa ehdoilla Hakola ei päävalmentajan vakanssia kuitenkaan hyväksynyt. Maajoukkuetoiminta, nuoria myöten, piti keskittää Kuopioon. Hiihtoliitto suostui ehtoihin. Hakola kiitti, ja hänen perheensä kiitti.

Mäkimaajoukkueen päävalmentajan pesti on viime vuosina ollut kansakunnan virallinen kusitolppa. Rapa on lentänyt vuorollaan jokaisen päälle, kun menestystä ei ole tullut.

Se mietitytti myös Hakolaa.

– Tässä työssä pitää olla valmis ottamaan vastaan sontaa, jos ei pysty tekemään kansainvälisesti kilpailukykyistä työtä.

– Pyrin kategorisesti välttämään sosiaalista mediaa ja lehtijuttujen lukemista. Vuoden aikana tulee tietty määrä positiivista ja negatiivista julkisuutta. En halua antaa sen vaikuttaa itseeni. Se ei toki ole helppoa, mutta siihen olen pyrkinyt.

Vaikka mäkimaajoukkueen tämän kauden pistesaldo on jo selvästi suurempi kuin viime talvena, kiitos Antti Aallon, Hakola nostaa esille pitkäjänteisen työn. Hän ei ole Midas, joka on taikonut lehmänlannasta kultaa.

– Antti on harjoitellut erinomaisesti jo monta vuotta. Tämä talvi on osoitus siitä.

Mäkihyppyä seurannut yleisö totutettiin menneisyydessä siihen, että tulokset voivat parantua hyvinkin nopeasti. Muun muassa Toni Nieminen, Janne Ahonen, Andreas Goldberger, Martin Schmitt, Thomas Morgenstern ja Gregor Schlierenzauer olivat erittäin nuoria – hyvä etteivät suorastaan lapsia – kun he pääsivät ensimmäisen kerran maistamaan menestystä.

– Lajin taso on noussut. Tämä on edelleen nuorten miesten laji, mutta menestyjien keski-ikä on korkeampi kuin aiemmin, Hakola muistuttaa.

Marras-joulukuun vaihteessa Venäjän maailmancup-kilpailussa oli ensimmäisen kierroksen jälkeen kymmenen parhaan joukossa yhdeksän eri maan kansalainen. Se kertoo konkreettisimmin, kuinka yksikään maa ei juuri nyt dominoi.

– Jos tämän hetken Antti Aalto pistettäisiin hyppäämään 2000-luvun puolivälissä, hän olisi ehdottomia kärkimiehiä.

– Continental Cup (kakkostaso) on myös nykyään tosi kova sarja. Minun aikanani niistä kisoista ei kehdannut edes tulla kotiin, jos ei ollut kärkisijoilla, Hakola muistelee.

Hakolan sopimus Hiihtoliiton kanssa on voimassa vuoteen 2020 asti. Sopimukseen kuuluu myös optio kahdesta lisävuodesta.

Tulokset ovat konkreettinen mittari, miten valmennustyö on onnistunut, mutta Hakola korostaa, kuinka antoisaa jokapäiväinen työ on.

– Tätä ei pidä ymmärtää väärin, mutta paras palkinto on nähdä urheilijoiden kehittyvän.

Vielä viimeinen kurkistus alas suurmäestä. Matka montun pohjalle saa edelleen maallikon polvet tutisemaan.

– Enpä ole kohta 12 vuoteen hypännyt kertaakaan. Pitäisikö sitä vielä? Kohta pääsisin jo veteraanisarjoihin.

Hulluja nuo mäkihyppääjät.

Kellon Kiviniemestä kotoisin oleva Hakola toimii ensimmäistä kauttaan Suomen mäkihyppymaajoukkueen päävalmentajana.

Kuva: Jukka-Pekka Moilanen