Kännykkääni tulee viesti. Vapaalaskija Jussi Taka kirjoittaa: ”Moro Antti, haluatko allekirjoittaa tämän mielipidekirjoituksen koskien Ounasvaaran paipin alasajoa? Enni ja Miikka on jo kirjoittaneet. ”Mietin hetken ja kirjoitan: ”En mie viitti. Mie voisin itekkin pari sanaa sanoa asiasta.”
Jussin kirjoittama juttu aloitti jupakan, jossa ei loppujen lopuksi ole kyse paipista, vaan kokonaisuudesta, jota ei vielä tänäkään päivänä Ounasvaaran hiihtokeskuksessa ole.
Oukulla laskiessani olen tottunut siihen, että siellä on joskus hyvä laskea, mutta useimmiten ei. Olen itse asiassa niin tottunut siihen, että minua ei nykyään edes haittaa, jos rinteessä on jäisiä uria tai hyppyrien alastulot montuilla. Ajatukseni kulkee kutakuinkin näin: ”Se on Ounasvaara. Eihän tämä mitään uutta ole. Taidanpa mennä metsään laskemaan, kun siellä on parempi.”
Tämä on surullinen ajatus. Se on ajatus luovuttamisesta paikkaa kohtaan, jossa olen aloittanut lajin, joka on vienyt minut todella pitkälle. Miksi ajattelen näin? Johtuuko se siitä, että minua ei kiinnosta. No ei tietenkään. Minua kun ei kiinnosta mikään muu kuin lumilautailu ja olosuhteet.
Siihen tämä kulminoituu. Paipin alasajo oli vain piste iin päälle.
Siitä asti, kun olen lautaillut aktiivisesti, olemme keskustelleet olosuhdeasioista keskuksen johdon kanssa. Joskus meillä on ollut hyviä vuosia, mutta seuraavana on tullutkin jo takapakkia.
Intohimo keskuksen laaja-alaista toimivuutta kohtaan ei ole tarpeeksi suuri, jotta asiat pysyisivät reilassa vuodesta toiseen. Vaikka Oukku tekeekin nyt varmasti enemmän voittoa kuin aiemmin, minusta tuntuu, että sieltä puuttuu se tärkein asia: SYDÄN!
Se sydän on hiihtokeskus, johon paikalliset voivat tulla laskemaan. Ja jos jotain on vialla, siitä voidaan keskustella johdon kanssa. Eikä sitä koskaan vieritetä toisen niskoille, vaan keskus ottaa siitä kopin ja tekee tarvittavia muutoksia, jotta olosuhteet paranevat.
Me paikalliset kyllä ymmärrämme, jos jonain päivänä ei ole kaikki kohdallaan. Eihän keleille mitään mahda ja tampparikin saattaa joskus mennä rikki.
Jotta saisimme enemmän niitä päiviä, jolloin kaikki toimii, olisi mielestäni hienoa, jos aloittaisimme keskuksen kanssa avoimen puhumisen asioista. Sellaisen, jossa osataan ottaa kritiikki vastaan kummallakin puolella niin, että siitä opitaan. Emme me lajin harrastajatkaan aina ole olleet täyden kympin oppilaita. Siitä hyvänä esimerkkinä juuri tuhottu paippi, jossa ties kuinka moni on sen kunnossa ollessa pummilla laskenut.
Meillä paikallisilla on jo nyt tulevalle talvelle mahdollisuus vaikuttaa olemassa oleviin suorituspaikkoihin. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että lopetamme huutelun kaveripiireissä ja menemme suoraan kertomaan keskuksen henkilökunnalle, jos jokin ei toimi. Aloitetaan me asiakkaat se avoimuus.
Ja vaikka mitään ei tapahtuisi, voimme hyvillä mielin todeta, että jälleen kerran me jätkät ainakin koitettiin.
Kirjoittaja on rovaniemeläinen ammattilumilautailija.