Lokakuun vaihtuessa marraskuuksi väreilee aina hieman jännittynyt ilmapiiri kansalaisyhteiskunnassa, jonka kasvavan ytimen muodostavat kansalaistoiminta ja järjestöt. Niiden syyskokouksissa kun uudet henkilövalinnat ja toimintasuunnitelmat luovat pohjaa odotetuille uudistuksille.
Tässä syksyisessä atmosfäärissä ryhtyy vuosi vuodelta enemmän ja enemmän miettimään keinoja, joilla saisi hiipuvan kiinnostuksen yhteisten asioiden hoitamiseen palaamaan. Taistelukuhina syyskokousten ympärillä vastuupaikoille pyrkivistä nimittäin laimenee kaiken aikaa. Kolme-neljäkymmentä vuotta sitten ehdokkaita oli runsaasti, ja kokouksia värittivät yön pikkutunneille kestäneet armottomat junttapalaverit.
Liki 138 000 rekisteröityä yhdistystä jäsenineen on valtava voimavara yhteiskunnalle esimerkiksi vapaaehtoistyössä. Yksilölle ne tarjoavat kokemuksia ja tuovat sisältöä elämään. Ne antavat vastapainon työlle, uusia ystäviä, ja murtavat yksinäisyyden kehän varsinkin heillä, joilla työyhteisö on jo taakse jäänyttä elämää. Ne tarvitsevat yhä innostuneita, asiaan vihkiytyneitä vetäjiä.
Kansalaisyhteiskunnan toimintakentässä ne, jotka hankkivat järjestökokemuksensa työelämänsä aikana ammattiyhdistysaktiiveina, ovat eläköidyttyään siirtyneet luontevasti erilaisten harrastus- ja eläkeläisjärjestöjen vastuunkantajiksi johtotehtäviin. Erityisesti he peräänkuuluttavat aktiviteettia vuosikokousvalinnoissa.
Ovatko muuttuneen yhteiskunnan uudet kanavat nielaisseet mahdolliset toimijaehdokkaat, kun perinteinen järjestötyö ei enää kiinnosta, tai tarjoa haasteita? Syyskokouksissa ei synny taistelua hallituspaikoista, ei tunkua puheenjohtajuuksiin. Vastuupaikoille nuijitaan niissä jo kauan toimineet ja tehtäviinsä väsyneet "entiset".
"Vanhan" järjestöaktiivin aate on ollut alusta asti talkoohenki. Uudet kysyvät herkästi "mitä tästä maksetaan?". Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ominaispiirre ja vahvuus on kuitenkin edelleen vapaaehtoisuus. Pitää vain löytää uusi porkkana, jolla houkutella sen aatteen hyväksyviä uskaltamaan vetovastuullisiksi.
Toki on heitäkin, jotka tahtovat jatkaa luottamustehtävässään loputtomiin, vaikka aika olisi ajanut heistä jo ohi. Vastuunkantajan nöyrä osa on oppia tiedostamaan vahvuutensa ja rajallisuutensa, aikansa ja paikkansa. On osattava olla mukana ja osattava luovuttaa. On taito osata ottaa vastuuta, kun on itse siihen kypsä, ja on taito osata luopua vastuusta, kun aika on siihen kypsä.