Taas tikkaavat pienet ja isot sanataidetikat takkeja: tilkkutakkeja, toppatakkeja ja talvitakkeja – totta kai, helmikuinen pakkassää nenän päätä nipistää, joten takkeja tarvitaan!
Mutta, mikäs takki Maisalle tikataan? Entäs Elmerille?
Mannerheimiin Lastensuojeluliiton tilojen suojissa Loruluikareiden silmät syttyvät, kun tikka tikkaa jokaiselle oman takin: syntyy kaivinkonetakki, kelkkatakki, puputakki, raitatakki ja juhlatakki. Takkien valmistumisten riemuksi jokainen lapsi nousee vanhemman käsivarsille korkealle ilmaan, niin korkealle kuin oma uskallus ja temperamentti sallivat, ja tila tulvii hentoja hymyjä, naurua ja riemunkiljahduksia. Kukin tavallaan ja tyylillään.
Sanataiteilu alkaa sylistä tai oikeastaan jo kohdusta, jonne sikiö vastaanottaa ääniä ja kiintyy niihin. Lapsi rakastaa perheensä ääniä, erityisesti äitinsä ääntä. Syntymän jälkeen vauva on valmis, halukas ja altis vuorovaikutukseen, johon kuuluvat sanojen lisäksi tunnekieli eli eleet, ilmeet, liikkeet, tunteet ja keskinäinen viestintä.
Vauvasanataideryhmässä tuetaan kaikkia vuorovaikutuksen osa-alueita runojen sanallisen annin lisäksi. Vauvoja eivät äänteelliset sanakummajaiset kovin ihmetytä, vaan niihin liittyvä tunneilmaisu äänensävyineen, kosketus, rytmi ja katse ovat merkityksellisempiä ja rakentavat sillan toiseen ihmiseen. Kielellisiä valmiuksia kuitenkin rakentuu vauvan aivoissa ja ääntöelimissä, vaivihkaa, hiljaa ihmetellen. Samalla syntyy rakkaus kieleen ja kommunikaatioon.
Taaperoikäiset sanataiteilijani ovat keskellä kielenkehityksen kiivainta aikaa. Sanat saavat merkityksiä, äänteitä ihmetellään ja harjoitellaan toistuvien runojen avulla. Toistot, rytmit ja runoihin liittyvät kohokohdat, kuten sivelyt, suukot, kutitukset, hypyt, karkuun juoksut ja kiinniotot luovat vanhemman ja lapsen sekä koko ryhmän välille taianomaisen nautinnollisen tunnelman, josta kumpuaa mielenkiinto tarinoihin, satuihin ja koko kirjalliseen maailmaan. Kirjallisuus puolestaan rakentaa samaistumis- ja tunnekokemusten avulla meistä moraalisia ajattelijoita ja toimijoita, ihmisiä, joita tämä maailma niin kovin tarvitsee.
Vauva- ja taaperosanataiteen ohjaajana tunnen työskenteleväni elämän toiveikkuuden ja aitouden aitiopaikalla. Merkityksellisempänä pidän vuorovaikutuksen vahvistamista niin lapsen ja vanhemman kuin koko ryhmän välillä.
Sana- ja ilmaisutaideohjaukseni toisessa ääripäässä, Neuvokkaan RunoRaamaRyhmässä ohjaan runodraamaa suurimmaksi osaksi senioreille, jotka puolestaan riemastuttavat rohkeudellaan, innokkuudellaan ja kyvyillään heittäytyä ilmaisun aaltoihin kainostelematta ja lupaa kysymättä. Näiden ääripäiden välissä oma keski-ikäinen ohjaajaminuuteni on aitojen ja viisaiden sydänten nöyrä oppilas.