Usein opiskellessani kohtaan kysymyksiä. Oppikirjat ovat täynnä niitä, ja myös luennoitsijat kehottavat kysymään kysymyksiä. Kehottavatko sekä luennoitsijat että oppikirjat olemaan uteliaita?
Lapset ovat luontaisia kysyjiä ja kyselevät jatkuvasti. Heitä ei tarvitse kehottaa siihen erikseen. Mitä ja miksi ovat heille tyypillisiä kysymyssanoja. Toisin sanoen he ovat uteliaita ympäröivää maailmaa kohtaan.
Minusta lapsen vilpittömyydessä ja uteliaisuudessa on jotain ihailtavaa. He eivät pelkää kysyä mitä kummallisimpia asioita.
Olen itse joutunut yllättäviin tilanteisiin erityisesti silloin, kun lapset ovat ihmetelleet puhevikaani. Tällaiset tilanteet ovat usein yllättäviä, sillä esimerkiksi aikuiset eivät kiinnitä puhevikaani mitään huomiota – tai eivät ainakaan sano sitä ääneen kuten lapset.
Mikä aikuista, kuten minua, estää olemasta samalla tavalla utelias kuin lapsi? Onko kyseessä pelko? Usein luentojen aikana kysymysten tullessa mieleeni en aina uskalla kysyä, koska jännitän, onko kysymys tyhmä tai annanko sellaisen kuvan, etten ymmärrä. Mielessäni on pelko siitä mitä muut ajattelevat.
Sen takia ihailen lapsen uteliaisuutta ja vilpittömyyttä. He eivät pelkää mitä muut ajattelevat heidän kysymyksistään tai älykkyydestään.
Lapset ovat loistavia ajattelijoita. He eivät tyydy ilmiselvään vastaukseen vaan haluavat lisää vastauksia kysymyksiinsä. Tästä voisin ottaa opiksi.
Luennoilla minun tulisi uskaltaa ihmetellä lapsen tavoin vilpittömästi asioita, joista minulle kerrotaan. Lisäksi lapsenmielinen uteliaisuus on tavattoman tärkeä nykyisessä mediakylläisessä yhteiskunnassa, jossa tietovirta on äärettömän suuri.
Olen jatkuvasti tekemisissä uuden tiedon kanssa kun selailen internetissä erilaisia sivustoja tai luen opintoihini liittyviä kirjoja. Vaarana on unohtua, että saamani tieto ei ole kokonaiskuva ’’totuudesta’’.
Itselleni lapsenmielinen uteliaisuus avaisi ovia uusiin ajatusmaailmoihin. Toisin sanoen näen, että uteliaisuus on valttia iänikuisen oppimisen kannalta.