Lau­an­tai­vie­ras: Kehon viisaus kertoo mi­nul­le, miten voin

-

Eilen olin todella onnellinen! Minä, entinen maratoonari, pystyin juoksemaan kolme kilometriä hymyissä suin. Se oli mahtava tunne, liikuntakykyni tuntuu viimeinkin palaavan.

Olen aina ollut monipuolisesti liikkuva. Työni taas on mielen kanssa työskentelyä, psykoterapeutti kun olen.

Joulun aikaan kohdallani alkoi kuitenkin todellinen pysähtymisen jakso. Vatsatauti kiersi kahdeksan ihmistä perheessämme. Itse luulin selviäväni vähällä ja aloin pian hoivata toisia. Väärin luulin.

Viikon kuluttua sairastamisesta tunsin kipua ja jäykkyyttä nivustaipeessani. Se paheni päivä päivältä. Rasitusvamma varmaan.

Tämä vaiva ei hoitunutkaan kotikonstein. Lähdin mieheni kanssa lomamatkalle tammikuussa vaiva mukanani.

Lomalla Mauritiuksella tuli totaalipysähdys. Koko keho huusi tuskaa, kipua, jäykkyyttä ja varsinkin lepokipua. En nukkunut, enkä päässyt ylös sängystä ilman mieheni apua. Hän nosti minut ylös sängystä ja puki vaatteet päälleni, en saanut edes rintaliivejä ylleni.

Itkin ja pelkäsin: mikä minulla on? Kaksi viikkoa vierähti avustettavana ollen. Oli kova ja opettavainen kokemus olla avun tarpeessa ja riippuvainen toisesta koko ajan.

Kotiin palattuamme menin välittömästi lääkäriin. Olin saanut reaktiivisen artriitin ehkä oksennustaudin jälkitautina.

Kiukku kehoani kohtaan purkautui itkuna, pelkona ja ärtymyksenä toisia ja itseäni kohtaan. Asiat, jotka ennen olivat olleet itsestään selvyyksiä, muuttuivat monimutkaisiksi suunnitelmiksi; kuinka nousen ylös sängystä, miten saan puseron päälleni, jaksankohan kaataa kahvia kuppiin? Puhumattakaan siitä, miten keplottelen keitinveden pois perunakattilasta. Mitään en voinut kantaa, nostaa tai vääntää.

Vahvimpana tunteenani oli vihaisuus siitä, miksi ihmeessä keho pettää ahkeran kantajansa.

Pohdittuani, miten olin kehoani kohdellut, tulin tulokseen, että useamman viikon jatkunut stressi ennen joulua, levon vähäisyys ja touhuaminen laskivat vastustuskykyäni. Huolenpito itsestäni, kehon kutsu lepoon olivat jääneet ihan taka-alalle. Viisas kehoni pysäytti minut.

Keho on vanhin kanssakulkijamme, jo kohdusta saakka olemassa ollut. Se tietää varmuudella, mitä meille kuuluu.

Nyt kahdeksan kuukauden jälkeen alan olla suhteellisen hyvin kuntoutunut. Rakas tyttäreni, fysioterapeutti, on laatinut minulle hyvän ohjelman venyttelyineen ja liikkuvuusharjoitteineen. Oli kova työ saada nivelten liikelaajuudet palautettua entiselleen, koska koko keho oli suojautunut kipua vastaan.

Tänään voin sanoa, että uskon kehoni kertomaa, vaikka mieli tarjoilisi jotain muuta.