Olen pian kaksi vuotta elänyt mökissä Ounasjoen äärellä. Tulin etelästä, kaukolämpöyksiöstä, jonka akkunasta avautui näkymä eri harmaasävyjen sementtikirjoon sekä tasaisena jatkuvaan raitiovaunujen ja sataman syöttöliikenteen virtaan. Oli siinä myös lehmus. Se kaadettiin.
Tulin tilasta, jossa marssijärjestyksen sanelee kaupunki, urbaani kone. Sen sisällä poukkoilee ihminen flipperipallon tavoin, hallinnan harhassa. Kun sitä raitiovaunua ei kuulu ja odotetaan kolme minuuttia seuraavaa, ne ovat maailman pisimmät kolme minuuttia, sillä rikon koneen sääntöjä.
En ole tehokas, luon kuollutta aikaa. Näin vääristyy mittakaava. Kadunvarren lööppi ohjeistaa: ”Viisi vinkkiä – näin elät ikuisesti!” Sillä se on velvollisuutesi, ihminen. Hallita aikaa ja tilaa.
Nyt akkunan takana virtaa Ounas. Onko se sama kuin kaksi vuotta sitten, en osaa sanoa. Aika virtaa joessa, sen tahdissa. Ne kolme kuollutta minuuttia ovat uusi normaali. Mutta tämä aika ei ole kuollutta. Siinä vain vallitsevat uudet säännöt. Tai oikeastaan yksi sääntö: minä en hallitse mitään.
Alussa oli halu muokata. Pajusavottaa rantapenkereellä, jotta jokinäkymä miellyttäisi vielä enemmän. Pohdintaa, mitä kaikkea rannalle pitäisi rakentaa. Suuria suunnitelmia valjastaa jokea omaksi ilokseen.
Talven tullen joki vastasi. Se jäätyi ja vaikeni, mutta imi kylmimmät ilmamassat äärelleen. Elämä alkoi keskittyä kamiinan kupeeseen. Säätiedotuksista muodostui rituaali, kuin kahvinporoista ennustaminen. Mukana toiveajattelua, uhkailua, kiukuttelua. Yritys ajatuksen voimalla taivuttaa luonnonoloja edukseen.
Kun sitten yöllä töistä tullessa auto pihaliittymässä jumittui mahastaan lumidyyniin ja otsalamppu tanassa kaivoin sitä irti myräkässä, jossa jokainen lapiollinen ilmansuunnasta riippumatta tuntui lentävän kasvoilleni, sain viimein itseni kiinni heristämästä kohmeisia keskisormiani taivaalle perkelettä huutaen.
Joki katseli jäisen mykkänä, sitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Silloin se tuli: räkäinen nauru omalle mitättömyydelle.
On vapauttavaa tajuta pienuutensa. Se opettaa myös armollisuutta.
Eihän mikään ole niin inhimillistä ja sellaisena liikuttavaa kuin ihminen, joka pitää itseään keskipisteenä Kaikenlaisine Tärkeine Ajatuksineen. Halu jättää itsestään jälki tänne katoavaisuuteen tuottaa liian helposti turhaa ryönää.
Tälläkin rannalla mökin ennen pitkää sammal peittää, laho nielee. Tänä keväänä joki nousi vasta kellariin. Mökin se säästi. Vielä.
Katselen kiitollisena Ounasta. Ounas katsoo takaisin, mutta ei sitä kiinnosta. Se ratikkapysäkin kolme minuuttia on lopulta kaikki, mitä ihmisellä on. Kun se on kulunut, joki pyyhkii hänen ylitseen, eikä häntä enää ole. Siinä on oma kauneutensa.
Relax, nothing is under control.
Lauantaivieras on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnipalsta, jolla kirjoittaa tällä viikolla Eljas Liinamaa. Hän työskentelee ohjaajana Rovaniemen teatterissa.