Viime viikkoina on käyty laajaa keskustelua siitä, ovatko yliopistot yksityisen vai julkisen sektorin toimijoita liittyen kilpailukykysopimukseen.
Vuonna 2010 voimaan tulleen uuden yliopistolain idea oli erottaa yliopistot valtiosta. Tällä tavoiteltiin tehokkuutta ja taloudellista ahkeruutta varojen keruussa. Toisaalta ymmärrettiin, että Suomen taloudellisen kasvun yksi syy oli tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä. Tätä ei haluttu vaarantaa, mistä johtuen lukukausimaksuja suomalaisille opiskelijoille ei ole mikään poliittinen toimija edes kovin vakavasti ajanut.
Uusi sosiaali- ja terveysalan rakenneuudistus nostaa sekin julkisen ja yksityisen dilemman monella tapaa esiin.
Tarvitaanko julkisessa hallinnossa ja liike-elämässä erilaista johtamista ja erilaista työkulttuuria? Viime vuosina eri vaiheissaan koettu talouslama on pakottanut kansainvälisen talousjärjestelmän itsekritiikkiin. Kun vuosia ajateltiin, että politiikka on menettänyt kyvyn vaikuttaa talouteen ja talous ei tarvitse enää politiikkaa, merkitsee Euroopan talouskriisi, Yhdysvaltain talouskasvu ja Kiinan kommunismiin perustuvan sovelletun kapitalismin menestys myös haastetta politiikan ja talouden suhteen uudelleenarviointiin.
Taylorismiksi kutsutaan työn rationalisoinnin ajatusta, jossa tärkeää on työtehtävien tarkka määrittely, työn jakaminen ryhmässä sekä työnmittaus ja laatunormit. Taylorismin symboleita ovat kontrollikello ja työajan kohdentaminen. Taylorismin vastapainoksi syntyi ihmissuhdekoulukunta jo 1930-luvulle tultaessa.
Keskitetty suunnittelu ei ole kuitenkaan kadonnut, vaan nykypäivän Suomessa on taas palattu joiltakin osin väliruutuun: työelämässä korostuu työajan koneellinen seuranta, tarkka kustannuslaskenta, keski- ja lyhyen aikavälin suunnittelu ja ohjelmointi.
Piilaakson jälkimodernin innovaatioyhteiskunnan ajatus ei varmaankaan ole pätevä enää 2010-luvulla, mutta myöskään taylorismiin ei voi palata. Julkisen ja yksityisen dilemma on myös suhteessa harvainvallan ja kansainvallan kysymykseen.