Sisällämme tapahtui yhtäaikainen liike, kun kuulimme sanan "lohi". Se oli mielen liike, vahva tunne.
Vielä vahvemmin sattuivat aikalaisten aidot kuvaukset, päällimmäisenä menetys. Nieleskelimme, ja toisenkin silmä kastui. Tunneside. Lohi on komea kala ja maukas ruoka, mutta oikeastaan paljon enemmän, menneen ajan symboli. Lohen nousun estäneiden patojen ja herrojen kautta itkemme elämän muitakin muutoksia.
Outi Autti puhui Auttin-Pirttikosken Kummaa taikaa -tapahtumassa jokivarren väestön kokemasta. Tunsimme käsinkosketeltavan tuskan. Muistot ovat lujassa, veden alle jääneissä kivissä, kareissa, kannoissa, maissa ja pensaissa.
Yritimme käyttää järkeämme: Suomi tarvitsi sähköä, työpaikkoja, uusi elämä... Mutta järki ei ole koko ymmärrys. Siirtyvätkö menetyksen tunteet ja katkeruus yli sukupolvien? Kestääkö tunne yhtä kauan kuin betoni, josta voimalaitos on rakennettu? Järki jankkaa, onko oman sukupolvemme voivottelu menetetyistä lohista vain pluffia. Eihän meillä riitä aikaa tai aamulla kuntoa siika- tai muikkuverkoille.
Koin tapahtuman kaiken kaikkiaan hyvin tunteikkaana. Kylien juurevista ihmisistä on tullut tuttuja, jopa ystäviä. Juurettomistakin on tullut. Kuulen heiltä tarinoita, pohjoisessa ja maalla on vähemmän uuden ajan kotkotuksia, enemmän kerrottavaa. Tarinat elävät ja uusia syntyy, joka päivä. Ne eivät kertomatta kauan elä.
Ihmisen mieli tarvitsee raataamista. Puolituttua, jopa ventovierastakin kannattaa tervehtiä. Ja tuttua voi aina halata. Paitsi miehiä, jotka kertovat etteivät miehet halaa.
Iltamissa halailtiin paljon. Virkistävä juoma vapautti, mutta selvätkin halasivat. Iltamaohjelma tuntui naurattavan ja koskettavan. Näytelmän kaikkea irvailua ei kehuttu, sanoivat että ajattelemaan pani. Itse tehty, omassa kylässä tapahtunut. Mitä sille voi, että näin se kävi.
Lapin tango , Kymmenen virtaa ja Tsemppijenkka yhdessä. Tanssittiin, mentiin ulos juttelemaan. Puhuin ainakin Saddamista, kalasta, hilloista, sääskistä, omista ja muiden sukulaisista. Kädet taskuissa, jos oli taskut. Katseltiin autoja ja aurinkoa. Joku veti tupakin.
Vanhimmat Veera Kinnusen johdattelemalla Pirttikosken kävelykierroksella kuiskuttelivat kuumista tunteista silloin ennen. Kivitalot ovat kolmikerroksisia, sulhaspoika pantu alakerran kylmätilaan. Onneksi ei lukon taakse.
Arki avautui paljon auvoisemman näköisenä kuin nykyisyys. Voimme aistia kasvihuoneiden, saunojen, pesutupien monilapsisen elämän. Nyt on risaisempaa. Ennenkin oli kaunoja, riitoja ja huonosti hoidettuja pihoja, mutta niitä ei kukaan muistele.
Aika kultaa muistot. Lohista ja kylistä.