Vanhaa kyläkoulua ympäröivässä metsässä kyyhöttää lapsia, joilla on kuollut katse ja kylmä, karkea iho.
He ovat oppilaista viimeiset. Ainoat, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi – koska he ovat betonia ja puuta. Post-traumaattisen stressin piinaamia pinokkioita, en voi olla ajattelematta.
Kaarramme kivitalon pihaan. Olen odottanut tätä juttukeikkaa malttamattomana, hekumoinut hyytävän tunnelman herättämällä inspiraatiolla.