Juttusarja kertoo Lapin kuvauksen varhaisesta mestarista Hildur Larssonista.
Hildur Larsson valokuvasi, saksalainen kirjapaino taittoi ja painoi.
Niin syntyi vuonna 1912 ilmestynyt Maisemia Rovaniemeltä ja Lapista – todennäköisesti ensimmäinen pohjoisesta koskaan julkaistu kuvakirja.
Haaparannalla kasvanut Larsson oli muuttanut Kemistä Rovaniemelle seitsemän vuotta aiemmin, perustanut valokuvaamon ja alkanut ikuistaa Lappia ja lappilaisia.
Maisemakirjaansa hän kokosi näkymiä paljon muualtakin kuin Rovaniemeltä ja Kemijokivarresta: Utsjoen Tenolta, Inarin Paatsjoelta, Pelkosenniemen laivarannasta, Sodankylän Nattasilta sekä Savukosken Kuoskun ja Nousun kylistä.
Suurimman osan 15 kuvasta hän oli ottanut itse, mutta ei välttämättä kaikkia, uskoo Lapin valokuvauksen varhaisen mestarin elämää tutkinut Timo Heiskari .
– Lappi oli silloin paljolti tietöntä erämaata. Tuntuu ihmeelliseltä, että kuvaamonpitäjällä olisi ollut aikaa retkelle, joka olisi vienyt hevos- ja venekyyteineen useita viikkoja.
Jos Hildur Larsson lunasti albumiinsa kuvia joltakin toiselta, hän teki senkin tavoilleen uskollisena.
– Hildur ei huolinut kuvia, joissa olisi teknisesti tai taiteellisesti jotain pielessä. Kaiken piti olla kohdallaan, kuten omissakin, Heiskari sanoo.
Kylä-, joki- ja tunturimaisemien lisäksi kuvakirjaan painettiin yksi muotokuva, jossa saamelaisnainen on asettunut kameran eteen.
Hildur Larsson ripotteli albumiin myös huumoriaan. Porolla-ajokuvan tekstinä lukee: "17 kilometriä tunnissa".
Nyt Maisemia Rovaniemeltä ja Lapista on keräilyharvinaisuus, jota on vaikea löytää edes Suomen kirjastoista. Yhtä harvinaiskappaletta voi selata Rovaniemen kirjaston Lappi-osastolla.
Kirjoitimme Hildur Larssonin tarinasta viikko sitten:
Paljon laajemmalle Hildur Larssonin kuvat levisivät postikortteina.
Niihin tallentui kymmenittäin maisemia, katunäkymiä ja merkkirakennuksia. Eniten Rovaniemeltä, mutta myös Kemistä, jossa hän hoiti Mia Greenin omistamaa valokuvaamoa ennen muuttoaan.
Näin Hildur Larsson pääsi ikuistamaan ensimmäisten joukossa Kemin kirkkoa ja aikansa pisintä rautatiesiltaa Isohaaran yli. Molemmat otettiin käyttöön 1903.
Kortit painettiin enimmäkseen Saksassa, ja niitä myivät kirjakauppiaat, kuten Alma Westerlund Kemissä ja Torniossa sekä I da Hannula ja Åke Rossander Rovaniemellä.
Toisinaan mustavalkokuvia väritettiin ennen korteiksi painamista. Niihin saatettiin myös lisätä jotain: esimerkiksi Rossanderin myymiin kortteihin oli piirretty usein poutapilviä.
Tavallisesti paino hoiti kuvien värittämisen, mutta se ei ollut aivan vierasta kuvaajallekaan.
– Hilduristakin on hänen jäämistössään kuva, jossa hän on pensseli kädessä, Timo Heiskari tietää.
– Värittäminen koettiin varmaan edistyksellisenä. Hildur seurasi aina aikaansa.
Hän ei vain kuvannut postikortteja, vaan keräili niitä.
Paremmissa piireissä harrastus oli suosittu ja ikään kuin aikansa sosiaalinen media: ihmiset lähettelivät toisilleen postikortteja paikoista, jossa asuivat tai olivat sattuneet käymään.
Hildur Larsson oli innokas keräilijä jo koulutyttönä Haaparannalla. Posti kuljetti hänen korttejaan niin paljon, että ne löysivät perille pelkällä lempinimellä ja paikkakunnalla: Hiwi, Haparanda.
Keräilijöiden rinki oli laaja: yksin hänen jäämistössään on kortteja lähes sadalta eri lähettäjältä. Monet kertovat kuulleensa Hildurista ystävältään ja toivovat paluupostissa vastauskorttia.
Innokkaimmilla saattoi olla mielessä muutakin kuin harrastus: Albin G. lähestyi Hilduria 250 kortilla ympäri Ruotsia. Korttirallista ei seurannut etäystävyyttä syvempää suhdetta.
Timo Heiskari uskoo korttien keräilyn vaikuttaneen ratkaisevasti siihen, että Hildur Larssonista kehittyi mestarillinen valokuvaaja.
– Hän tottui jo varhain katsomaan kuvia. Myös ideoita lainattiin korteista vapaasti. Oppiäiti Mia Green saattoi lähettää matkoiltaan kortin Hildurille: "Näin muualla tehdään".
Lapin Kansan avoin verkkogalleria esittelee 100 kuvaa Hildur Larssonilta.
