Lukemisto

Antero Järvinen vaatii kuriin "luonnotonta poromäärää" ja sanoo saamelaisten "riistävän luontoa siinä kuin muutkin" – kuka on tämä suorapuheinen professori, joka ilmestyi sandaaleissa ja t-paidassa Kilpisjärven lumille vuonna 1973?

Uusintajuttu, julkaistu 8.10.2016

Anssi Jokiranta
Antero Järvisen mielestä porojen vaikutuksista Lapin ekosysteemiin vaietaan mielellään, koska

Antero Järvisen mielestä porojen vaikutuksista Lapin ekosysteemiin vaietaan mielellään, koska "aihe on niin kipeä". -Viimeistään silloin, kun aletaan puhua siinä yhteydessä myös saamelaisista, kaikki pakenevat paikalta, professori sanoo.

Risto Pyykkö

Saanan rinteellä kilisee kännykkä.

Kilpisjärven biologisen aseman johtaja, Helsingin yliopiston professori Antero Järvinen laskee kävelysauvansa ja kaivaa luurin taskustaan. Soittaja on hänen tyttärensä Helsingistä.

– Päiväkahville? Tervetuloa vain. Olen täällä Saanan rinteellä. Jaa, et sitten tulekaan.

Järvinen on kantahelsinkiläinen, Kannelmäen kasvatti, jonka koti ja kirjat ovat aina olleet pääkaupunkiseudulla.

Mutta Helsingin kesiä hän ei ole nähnyt sitten koulupoikavuosien. Ne ovat menneet Kilpisjärvellä – jo 44 vuotena perättäin.

Ikänsä puolesta Järvinen, 64, voisi olla jo eläkkeellä.

Sen sijaan hän pakkaa joka kevät autonsa pääkaupungissa ja ajaa Suomi-neidon sormenpäille samoilla silmillä, yöpymättä matkalla.

– Viimeistään Ropinsalmen yläpuolella alkaa tuntua, että on tulossa kotiin, Järvinen sanoo ja tunnustaa viehättyvänsä avarista maisemista kerta toisensa jälkeen.

– Saamelaiset sanovat usein kaipaavansa tunturiin, koska siellä on tilaa hengittää. Ymmärrän heitä siinä oikein hyvin.

"En kerro mielipiteitä vaan tosiseikkoja"

Kymmenkunta poroa tolvaa edellämme Saanan helmoilla. Myöhästynyt ruskaturisti tavoittelee kameraansa valkkoa, joka näkyy alastomassa tunturikoivikossa kauas.

Järvinen nousee polkua sauvaan nojaten. Lapsena sairastettu polio on muistuttanut ajan oloon itsestään, eikä professori lähde enää maastoon ilman tukea.

Järvinen puhuu yhtä rauhallisesti kuin liikkuu. Mistään kiihtymättä, tyynellä tutkijan äänellä, ilman eleitä tai julistusta.

Ensinäkemältä häntä ei uskoisi mieheksi, jonka kirjoitukset ovat saaneet porollisten ja vähän muidenkin niskat punoittamaan.

Järvisen mukaan poroja on luonnon kestokykyyn nähden liikaa ja tehoporotalous aina vain etäämpänä vastuullisesta ruuantuotannosta.

Porosaamelaisia hän on kehottanut karistamaan hartioiltaan ”etelän hyväntahtoiset hölmöt, jotka sanovat, että poro kuuluu luontoon, mutta eivät tiedä, että porotiheys on satakertainen verrattuna luonnontilaan”.

Akateemisiakin piirejä Järvinen on hämmentänyt. Hänestä ilmastonmuutosta on liioiteltu tarjoamalla sitä selitykseksi sellaisinkiin uhkiin, joilla ei ole juurikaan tekemistä ilmaston lämpenemisen kanssa.

Anssi Jokiranta

Antero Järvisen mielestä ilmastonmuutos ei käy selityksestä tunturiluonnon köyhtymiseen. Hän sanoo, että 1950-luvulla Kilpisjärvellä oli yhtä lämmintä tai lämpimämpää kuin on ollut viime vuosina.

Virkamiehetkään eivät ole säästyneet professorin sanan säilältä.

Kun Kilpisjärvellä juhlittiin elokuussa Mallan 100-vuotiasta luonnonsuojelualuetta, esitelmänsä aluksi Järvinen pahoitteli arvovaltaiselle kutsuvierasjoukolle, mitä nämä pian kuulisivat. Sitten hän näytti pitkäaikaisiin tutkimuksiin nojaten, miten 25 vuotta jatkunut laiton porolaidunnus Mallan luonnonpuistossa on romahduttanut muun muassa rauhoitetun jääleinikin – ilman että taannoinen Metsäntutkimuslaitos, Metsähallitus, ympäristöministeriö tai paliskunta olisivat puuttuneet asiaan.

– Tahot, joiden olisi pitänyt hoitaa ongelma estämällä laidunnus esimerkiksi aidalla, ovat jättäneet sen tekemättä ja antaneet tilanteen kärjistyä, Järvinen katsoo.

Kohu voi olla uusi, mutta asia ei.

Järvinen huomauttaa kirjoittaneensa ylilaidunnuksesta ensi kerran jo 1991, ja sen jälkeen ”kutakuinkin kerran vuodessa, joskus useamminkin”.

Siksi professorista on hämmentävää, että viime aikoina hän on saanut palautetta enemmän kuin koskaan.

Millaista? Lähes yksinomaan myönteistä, hän sanoo.

Järvisen mukaan sitä on tullut aivan tavallisilta luonnossa liikkujilta, paikallisilta, tutkijoilta, matkailuyrittäjiltä, Metsähallituksen virkamiehiltä – jopa Käsivarren paliskunnan ammattiporomiehiltä.

– Ei ole epäilystäkään, etteikö ongelma olisi hyvin tiedossa myös elinkeinon sisällä.

Paljon on niitäkin, joille professorin esiintulot ovat kuin punainen vaate.

Paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila on sanonut Järvisen käyvän yhden miehen sotaa, mikä nostaa vienon hymyn tämän muuten vakaville kasvoille.

Järvinen tietää hyvin pitkäaikaisen porotutkijan Mauri Niemisen varoittaneen ylilaidunnusongelmista vuosia – sillä seurauksella, että osa porollisista alkoi katsoa Niemistä vinoon.

– Porotalouden vaikutukset luontoon on niin kipeä aihe. Viimeistään silloin, kun aletaan puhua siinä yhteydessä myös saamelaisista, kaikki pakenevat paikalta.

Miksei Järvinenkin? Hän tunnustaa, että tehtävä on epämiellyttävä. Johtajan silmin biologisella asemalla on kuitenkin vastuunsa alueen luonnosta – olkoon, ettei se päätä maankäytöstä vähäisessäkään määrin.

– En kerro omia mielipiteitäni, vaan tosiseikkoja, jotka nojaavat tutkittuun tietoon. On velvollisuutemme tuoda niitä esiin.

"Ei ole painostettu pitämään suuta kiinni"

Järvinen on palannut Saanan rinteeltä takaisin konttorilleen.

Helsingin yliopiston biologinen asema on maisemassa, josta yliopistojen muut sivupisteet voivat vain haaveilla.

Matala, pitkä rakennus seisoo Kilpisjärven rantatörmällä. Takapihalla kohoaa tarunhohteinen Saana, järven vastarannalla Ruotsin jyhkeät tunturit. Pohjoispäätä vartioivat Mallat.

– Upeinta Suomea, Järvinen kuvailee Käsivarren suurtuntureita.

Hänellä on asunto yhdessä monista sivurakennuksista. Aseman johtaja on Kilpisjärvellä koko sulan maan ajan ja osan talvestakin, ”noin puolet vuodesta”.

– Menneenä kesänä en käynyt täältä edes Muoniossa, Norjan puolella vain.

Anssi Jokiranta

Antero Järvinen on johtanut Helsingin yliopiston biologista asemaa Kilpisjärvellä noin 40 vuotta.

Kesä on vilkkainta aikaa. Silloin maastossa liikkuvat opiskelijat ja tutkijat – poikki tieteiden ja valtioiden rajojen. Järvinen odottaa taloon juuri monikansallista taiteilijaryhmää, joka tekee biotaidetta.

Hän on johtanut Kilpisjärven biologista asemaa 40 vuotta. Siinä ajassa huomaisi, jos olisi kyläyhteisössä persona non grata, epätoivottu henkilö.

Järvinen ei koe olevansa sellainen.

– Ei, en ollenkaan. Minua ei ole painostettu tai pyydetty pitämään suutani kiinni. Kun tuttu poromies tulee vastaan kaupan hyllyjen välissä, kyllä siinä tervehditään.

Jos ostoksille sattuu samaan aikaan Käsivarren poroisäntä Juha Tornensis, rupatteluun voi mennä tovikin.

– Juha on ystäväni jo niiltä ajoilta, kun toimimme yhdessä Käsivarren luonnonsuojeluyhdistyksessä, Järvinen kertoo.

– Hyvälle ystävälle voi sanoa reilusti sen, mitä ajattelee, vaikka olisikin aivan eri mieltä. Niin sen pitääkin olla. Asiat asioina.

Elokuussa Järvinen peräsi julkisesti saamelaisilta tekoja, jotka todistaisivat alkuperäiskansan ”oikeasti kunnioittavan Äiti maata, eikä vain puhuvan siitä”.

Sen jälkeen professorille on vilauteltu myös rasismikorttia, jonka hän torjuu tiukasti.

– Jos poromääriin tulisi jonkunlainen kohtuus, ja luonnottomasta tilanteesta päästäisiin vähitellen eroon, se olisi saamelaiskulttuurillekin eduksi.

Maanomistuksen kytkeminen laidunongelmiin saa Järvisen puistamaan päätään.

– Omisti maat kuka tahansa, massiivinen ylilaidunnus on tosiasia. Siihen pitää tarttua heti, eikä vedota ikivanhoihin tai kiistanalaisiin asioihin, jotka eivät auta mitenkään ongelman ratkaisemisessa.

Linnunpönttöjä etsimään Kilpisjärvelle

Kivenheiton päässä järvestä nököttää aseman tumma rantasauna. Siihen Antero Järvinen astui ensi kertaa toukokuussa 1973.

Kaikki oli alkanut lahjasta jouluna 1965. Hän oli saanut vanhemmiltaan käytetyn kaukoputken. Se oli ranskalaista tekoa, ensimmäisen maailmansodankin nähnyt.

Tosin sen enempää lahjanantajilla kuin -saajalla ei ollut varsinaisesti ajatusta, mitä pienellä kaukoputkella kannattaisi tehdä.

– Asuimme kerrostalossa Pohjois-Helsingissä. Kenelläkään meistä ei ollut erityistä luontosuhdetta.

Tuore kaukoputken omistaja keksi alkaa tiirailla lintuja, tiaisia.

Ratkaisevan kipinän Järvisen ammatinvalintaan antoi lukion biologianopettaja Seppo Lahti. Hän oli vannoutunut Lapin-ystävä, joka ehti myöhemmin hoitaa myös Kilpisjärven biologista asemaa ja puuhata kylään yläasteopetusta etänä Helsingin Viikistä.

Eläintieteen professori Olavi Kalela oli vaikuttanut ratkaisevasti siihen, että yliopisto oli perustanut 1964 aseman kenttätutkimusta varten.

Antero Järvinen oli ollut yliopistossa kirjoilla kokonaisen kuukauden, kun hän meni Kalelan puheille ehdottamaan lintuja tutkimusaiheekseen.

– Kalela ei nauranutkaan minua ulos, vaan nyökytteli ja kehotti lähtemään keväällä Kilpisjärvelle.

Järvinen lähti.

Keväällä 1973 hän matkusti ensi kertaa elämässään Vaasan pohjoispuolelle, ensin junalla Rovaniemelle ja sieltä postiautolla kohti Kilpisjärveä.

Auto pudotti Järvisen autiona olleen aseman tienhaaraan. Pihaa peitti lähes metrinen, auraamaton lumi. Tulijalla oli t-paita ja sandaalit.

Biologian opiskelija sai keploteltua itsensä ja tienreunaan varatun öljytynnyrin asemalle ja asettui taloksi.

Kalelan piti tulla pian perässä, mutta sairastunut professori ei päässyt enää Kilpisjärvelle. Hän kuoli vuotta myöhemmin.

Hänen viimeisenä oppilaanaan Järvinen sai etsiä ensitöikseen 200 linnunpönttöä, jotka Kalela oli sijoittanut tunturikoivikkoihin.

– Niitä ei ollut millään paperilla. Mutta jokainen löytyi.

Silloin Kilpisjärvi oli vielä kylä vailla kummempia mukavuuksia, kuten sähköverkkoa. Asemalla majailleet tilasivat ruuat puhelimitse Kaaresuvannon kaupasta, Järvinenkin kaksi kiloa perunoita.

– Minulle tuli valtava paketti, ja ajattelin, paljonko niitä perunoita nyt tuli... Mutta siinä olikin kaksi kiloa perunalastuja.

Nekin loppuivat aikanaan, ja vaikka Järvinen yritti kuinka kokkailla rantasaunan pikkukeittiössä, hän laihtui kymmenen kiloa ensimmäisenä kesänään ja sai kotiin palattuaan äitinsä kauhistelemaan, eikö Lapissa ole ruokaa.

Sinä vuonna Järvinen nousi ensi kertaa Mallalle. Suomessa ainutlaatuisiin tunturilehtoihin ja arktiseen kukkaparatiisiin, kuten hän kuvailee silloista luonnonpuistoa.

Silloin hän ei voinut arvata, että saisi taistella sen luonnonarvoista vielä vuosikymmeniä.

Päivi Paalamo

Suomessa harvinaiseksi käynyt jääleinikki kasvaa Euroopan kaikista putkilokasveista korkeimmalla. Alpeilla sitä on tavattu yli 4000 metrissä.

Jääleinikki tuhon symbolina

Ensin kukka on valkoinen, sitten vaaleanpunainen, lopulta purppura.

– Karaistunut kaunotar, joka nousee kukkimaan oltuaan jopa kaksi vuotta yhtämittaisesti hangen alla, Järvinen esittelee jääleinikkiä.

Tältä vuodelta aika on ohi. Siksi tyydymme katselemaan kuvia.

Kaiken lisäksi jääleinikki on vaikeasti löydettävissä. Suomessa sitä on vain Käsivarren suurtuntureilla, ja niilläkin yhä harvinaisempana.

Järvinen on tutkinut jääleinikkiä Mallan koealoillaan vuodesta 1982. Sinä aikana siitä on tullut esimerkki, jota professori käyttää esitellessään ylilaidunnuksen vaikutuksia luontoon.

Alkuvuosina jääleinikkejä löytyi yli 400, ja niistä lähes 800 kukkaa.

Sitten – Järvisen mukaan vuosina 1992-1993 – porot alkoivat laiduntaa Mallalla myös kasvukaudella, vastoin luonnonpuistosta annettua asetusta.

Viime kesänä Järvinen laski samoilta koealoilta yhdeksän kukkaa.

– Jääleinikki on ollut täällä ainakin 5000 vuotta. Se on selvinnyt kylmästä, kuumasta ja vaikka mistä, mutta ei siitä, että tulee syödyksi kerta toisensa jälkeen, koska poroja on luonnottoman paljon.

Jääleinikki on 100-vuotiaan Mallan luonnonpuiston uudessa tunnuksessa, ja Järvinen pelkää, että ”kohta vain siinä”.

– Jos muutosta ei tapahdu, laji häviää muutamassa vuodessa.

Jääleinikki on Järviselle tuhon symboli, mutta ei ainoa.

Ylilaidunnuksen vuoksi tunturiluonto voi muuallakin Käsivarressa ”hyvin huonosti”, professori sanoo.

– Kuluminen ja kasvillisuuden muutokset heijastuvat perhosiin, nisäkkäisiin ja lintuihin. Tämä ei ole vain suurtuntureiden ongelma, vaan paljon laajempi.

Kuinka laaja? Järvinen huomauttaa, että ihmisellä on tapana ylittää luonnon kestokyky heti kun siihen tulee tilaisuus – paikasta, kulttuurista ja kansasta riippumatta.

– Jamalin niemimaalla nenetsien ylisuuret porokarjat tuhoavat luontoa. Inuiittien silmittömän metsästyksen seurauksena Grönlannin merilintujen kannat ovat romahtaneet.

– Saamelaiset eivät ole luontoa hyödyntäessään sen parempia tai huonompia, eivätkä suomalaiset. Kaikki riistävät.

Anssi Jokiranta

Antero Järvisen mielestä porojen ylilaidunnus on tunturiluonnon suurin tuhoaja ja uhka.

Järvinen pelkää, että jos tehoporotalouden ongelmiin ei herätä elinkeinon sisällä, kriisi vain syvenee. Ääritapauksessa tiedostavat kuluttajat voivat alkaa boikotoida poronlihaa.

– Joskus on käynyt mielessä, pitäisikö itsekin luopua sen syönnistä.

Sitä hän ei ole tehnyt. Vaikka Järvisellä on kanttia moneen, ei sentään siihen, että hän jättäisi suosikkilihansa ostamatta.

– Poro on liian hyvää. Kun lämmittää Tornensiksen Juhan kodassa savustettua paistia avotulella tikun nokassa, olisi synti jättää se ihanuus syömättä.

Jälkikirjoitus, 23.11.2018

Lapissa ei ole ollut tapana arvostella porotalouden ympäristövaikutuksia tai saamelaisten luontosuhdetta. Antero Järvinen tekee molempia.

Kyytiä ovat saaneet myös Metsähallitus maiden haltijana, ympäristöministeriö sekä ilmastotutkijat, joiden kanssa hän on eri linjoilla.

Siksi ei ole ihme, että helsinkiläinen professori, joka pitää Kilpisjärveä toisena kotipaikkanaan, on kirjoituksillaan ja puheillaan monelle kuin punainen vaate.

Paljon on niitäkin, jotka kiittelevät Järvistä tämän ulostuloista: kerrankin joku sanoo ääneen sen, mistä tavallisesti vaietaan.

Metsähallitus rakensi syksyllä Kilpisjärvelle räkkäsuojan, jolla pyritään vähentämään porojen laidunnusta Mallalla.

Näennäisratkaisu ei ole lepyttänyt Järvistä. Elokuussa hän kirjoitti: "Juhlapuheista huolimatta suuri osa nykyisistä saamelaisista näyttää olevan valmis uhraamaan tunturiluonnon kotieläimelleen, porolle. Alkuperäiskansan ei ilmeisesti tarvitse edes noudattaa lakeja ja määräyksiä, koska virkamiehet, poliitikot ja ympäristöjärjestöt eivät puutu suuriinkaan saamelaisten tekemiin ympäristörikoksiin, joista Mallan luonnonpuiston tuhoaminen on murheellinen esimerkki."

Järvinen on pitänyt aihetta esillä vuosikymmeniä. Hän jää aikanaan eläkkeelle, mutta kiista taitaa jäädä sen jälkeenkin.

Risto Pyykkö, toimittaja

Antero Järvinen

Syntynyt 20. toukokuuta 1952 Jyväskylässä, jossa vanhemmat asuivat tilapäisesti. Muutti Helsinkiin alle yksivuotiaana.

Helsingin yliopiston professori, joka on toiminut Kilpisjärven biologisen aseman johtajana vakituisesti vuodesta 1981, sitä ennen virkaatekevänä vuodesta 1978.

Väitteli tohtoriksi 1984. Aiheena oli lintujen lisääntymisekologia pohjoisissa ääriolosuhteissa.

Tapasi vaimonsa, työterveyslääkäri Leena Järvisen 1978 linturetkellä Rhône-joen suistossa. Pariskunnalla on tytär Outi ja poika Lauri.

Harrastaa eläinten kulttuurivaikutusten tutkimista. On kirjoittanut aihepiiristä muun muassa neljä kirjaa: Linnut liitävi sanoja (1991), Maakuntalinnut (1995), Käärme – jumalattaresta paholaiseksi (1997) ja Ihmiset ja eläimet, humanistin eläinkirja (2000).

Muuta: Opetteli seitsemän vuotta sitten sukeltamaan, jotta pääsisi tutkimaan myös vedenalaista elämää. On kuvannut sen jälkeen noin 100 tuntia rautujen elämää Norjan puolella ”omakotitalon tontin kokoisella lammella”, jonka kaikki raudut hän on pyydystänyt elävänä ja merkinnyt. Videoita voi katsella YouTubesta.

Tutkimusta varten Järvisellä on ollut lupa, joka oikeuttaa pyydystämään Tromssan ja Finnmarkin lääneissä kaikkia kaloja kaikissa vesistöissä ja kaikilla pyydyksillä: ”Ilmeisesti siksi, että olen niin huono kalamies.”


Kommentit (40)

  • huttu-ukko

    Hirvestä todellista luomulihaa. Tehdaspapuja purevat porot tulee lopettaa, ainoastaan luonnosta ruokansa saavat porot voi jättää henkiin. Lopetettava höpötys perinteisestä poronhoidosta ylälapissa, rehuja syövät eläimet kuuluvat navetoihin, eivät luontoon.

  • Nimetön

    Kuntta-ukolla oli asiaa kirjoituksen alussa mutta loppu oli täyttä potaskaa. Poro ei vieläkään mene sinne auton alle kyllä sen päälle ajetaan ja syyllinen on melkein aina autoilija. Syy on välinpitämättömässa autoilijassa joka ei seuraa tiellä liikkujia eikä saa tai ei välitä pysäyttää autoa estääkseen kolarin. Siinä kolarissa voisi olla osapuolena kävelijä tai pyöräilijä. Petokorvaukset maksaa ja kuuluu maksaa valtio koska poliittisella päätöksellä on päätetty pitää yllä liian suurta petokantaa.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös