Lapin ru­no­vuo­si 2018 oli hyvin runsas – runous ei ole vain pai­net­tua sanaa

Runo Uni Ojuvan kirjasta asentopuu.

Kuva: Miila Kankaanranta

Runous ei ole vain painettua sanaa. Yhä enemmän kirjoitetaan runoja suoraan esitettäviksi. Spoken word eli puhe-esitys eri muodoissaan ja monitaiteiset runotapahtumat ovat vallanneet Lapin. Samalla painettuja kokoelmia julkaistaan runsaasti. Lappiin on syntynyt vahva ja elävä runoliike.

Lavarunouden noususta kertoo se, että SM-kisojen Lapin aluekarsintaan osallistui viime vuonna neljätoista runoilijaa. Lavarunous eli runoniskentä tarkoittaa kilpailua, jossa osanottajat esittävät itse kirjoittamiaan runoja.

Runoi. -tapahtuma Rovaniemellä toi runot kaupunkitilaan seinälle heijastettuina ja Runoköngäs torille. Kittilässä rakennetaan runopolkuja. Kemissä paikallisten yhdistysten runotuokioista on tullut perinne.

Tämä kaikki ei ole sittenkään uutta. Torniossa piti pitkään pintansa Runorajaton ja Kemijärvellä ja Rovaniemellä järjestettiin 1990-luvun lopulla runokaraokeiltoja.

Painettu runous pitää pintansa

Runokirjat eivät ole tässä kehityksessä kadonneet minnekään. Lapin maakuntakirjaston mukaan lappilaiseksi katsottavaa runoutta, mukaan lukien runoutta sisältävät antologiat, ilmestyi yli neljäkymmentä nidettä.

Entiset tekijät ovat jatkaneet ja uusia on ilmaantunut. Esikoisteoksensa julkaisivat mm. Johan-Eerik Kukko, Uni Ojuva ja Petri T. Ervasti.

Runo Uni Ojuvan kirjasta asentopuu.

Kuva: Miila Kankaanranta

Vuoden merkkitapahtuma oli Kaisa Ahvenjärven kokoaman ja suomentaman saamelaisen nykyrunouden valikoiman ilmestyminen. Lappilaislähtöisen Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville otettiin vastaan valtakunnallisena kirjallisuutena.

Luonto ja muut aiheet

Henkilökohtaisia tunteita seulovat mietteet ovat runojen tavallisin sisältö ja luonto tausta, johon niitä peilataan. Yhdistelmä tuntuu toisinaan liiankin tavanomaiselta, mutta pohjoissuomalaisille luonto on enemmän kuin elinympäristö. Se on keskustelukumppani ja viisauden lähde. Pirjo Osolan maisemissa on valoa ja värejä. Anita Kraatari ja Anneli Kurkela kuvaavat luontokuvin surusta irtautumista.

Aihelähtöistä ja ohjelmallista runouttakin löytyy. Ritva Kokkola kirjoittaa naisten elämästä ja Elisa Tolppanen itkevien miesten valtakunnasta. Pirjo Maijalan Terveyskeskusosasto on voimakas puheenvuoro vanhusten hoidon puolesta. Heli Luokkala-Nevalaisen runoissa on paljon muun ohella silmät avaavia näkökulmia vammaisuuteen. Inger-Mari Aikio ja Risto Andersson kirjoittavat avoimesti seksistä ja erotiikasta. Markku Knuutin Kiitoksen päivään on ei-uskonnollinen Päivän tunnussana, joka viitoittaa tietä henkiseen kasvuun.

Osa kirjoittajista on tallettanut kansien väliin erillisiä runoja, osa pyrkinyt rakentamaan teemallisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Uni Ojuvan taidolla taustoitettu ja työstetty asentopuu on runovuoden parhaimmistoa. Se tutkii yhteisön historian ilmenemistä yksilöissä ja siirtymistä eteenpäin sukupolvien ketjussa.

Runo Uni Ojuvan kirjasta asentopuu.

Kuva: Miila Kankaanranta

Lähes kaikki teokset on suunnattu aikuisille. Mukana on yksi lasten runokirja, Valde Ahon perinteinen, riimitetty Tonttuvaarin runokontti.

Kaunis ja vaikea runokieli

Runokieli koetaan toisinaan vaikeaksi, koska sen erityistehtävä on etsiä ilmaisu normaalikielelle taipumattomille ilmiöille. Siinä tarkoituksessa runo hyödyntää kuvallisia ja rytmisiä aineksia, paradokseja ja kieliopin vastaisuuksia. Tapani Tavi erottuu joukosta omalla kielellään.

Useimmat runot ovat vapaamittaisia. Vapaasta, mittaa paikoin tyylitellen käyttävästä rytmistä sopii esimerkiksi Toini ja Pentti Marjamaan Viivalluksia. Riimejäkin löytyy, mutta innostuisiko kukaan harjoittelemaan riimittelyä vaativampaa mittaan kirjoittamista? Kari Ylinammalla näyttää olevan taipumusta tähän suuntaan.

Yleisin tapa on kirjoittaa runot pienin alkukirjaimin ilman välimerkkejä. Merkityshypyt ja assosiaatioketjut saattavat vaatia sellaista ilmaisutapaa, mutta onko välimerkittömyydestä tullut pakko kuten mitasta aikoinaan.

Tuottaako innostus laatua?

Lappilaiset ovat innostuneet runoilemaan niin runsaasti, että toisinaan osuvimman lajin harkinta on unohtunut. Osa tarinoista olisi toiminut paremmin suorasanaisina kertomuksina. Koulutusta järjestävät tahot ovat huomanneet innostuksen ja markkinaraon. Runokursseja on paljon tarjolla. Sopii odottaa, että määrästä seuloutuu lisää laatua, mutta juuri sen vuoksi kaikkien kukkien on saatava kukkia.

Runoilija: "Täytyy uskoa siihen mitä tehen"

Riikka Ulannon Tehen on otannan erikoisimpia luomuksia. Sen osattomalla minällä on kaikki tarpeellinen paitsi osoite. Sitä ilmankin voi matkustaa hajatodellisuudessa, mutta kuka on minä ja kuka tai mikä on sinä?

Loppulehden tieto ikkunattomaan huoneeseen lukitusta Kastilian mielipuolesta kuningattaresta ja tunnustamattomasta Sealandin mikrovaltiosta Pohjanmerellä auttaa suunnistamista. Paljon jää silti lukijan vaiston varaan. Pohjoinen puhetapa, Tornion Keropudas ja lumiräntäinen Oulu paljastavat, että tarina kertoo meistä tässä ja nyt.

Mieleen nousee Kirsti Simonsuuren Pohjoinen yökirja.

Identiteetistä, sen puuttumisesta tai jäykästä ennalta määräytymisestä on kyse. Vaikka irralliset lauseet vääristävät kokonaiskuvan, muutama säe ohjaa ytimeen: Sealand, tämä kaupunki liian pohjoisena, liian pohjoisena kaipaa jollekin tunnustetulle kartalle.

Puhe voi jäädä symboliseksi, mutta tapahtuminen on ainakin totta: Täytyy uskoa siihen mitä tehen.

Mikko Gromovin Dantten aasit ilkamoi ja parodioi. Hanna Ruuskasen kansikuvassa laiska nykyorava pyörittää työttömyyskortistoa aasilla, jonka motivaattoriksi riittää virtuaaliporkkana kännykän näytöllä. Gromov keikauttaa kuvakulmiamme. Reilua kauppaa -runossa odotetaan päivää, jolloin afrikkalaiset antavat suomalaiselle perunalle rehdin kauppiaan leiman: Huijasimme viljelijöitä, halvensimme maaseutua. Runoissa kukkii groteski karnevalismi ja viimeistelemätön torikieli. Aivan kuin taustalla nauraisi Rabelais.

Ritva Kokkolan Angelina Jolien huulet on epäkohdista puhuessaankin korrektia kieltä. Kokoelma kertoo naisista eri puolilla maailmaa. Vaihtuvat puhujat nostavat esille naisasenteiden koko kirjon häivyttämättä sitä, että niin miehet kuin naiset ovat aikansa lapsia.

Edistyksellinen äiti varastaa tasa-arvoa ylikorostaessaan lapsensa elämästä yhden ilon päivän. Miestään lyönyt nainen kehuskelee, ettei hänen miehensä koskaan lyö naista. Nainen hikoilee tumman vaatteen sisällä, kun miehen valkoinen silkkikaapu lepattaa vilpoisena.

Kotoperäiset ja muiden kulttuurien kertomukset rinnastuvat ja kertovat yhteisestä ihmisyydestä.

Anna Kyrö