– Jos minussa jotakin on tapahtunut, niin vallankumous, toimittaja Sonja Huhtaniska kuiskaa puhelimeen.
Kuvakin sen kertoo: Tampereella sijaitseva, asujansa mukaan alun perin edustuskelpoinen yksiö on muuttunut kaaokseksi. Sänky on saanut siirtyä alkovista olohuoneeseen, entinen ruokapöytä toimii nyt maalauspöytänä ja pursuaa sotkuisia maalitonkkia.
Ateljeeksi muuttuneen alkovin lattialla on sanomalehtiä ja maaliroiskeita.
Miten toimittaja, joka ei ole koskaan elämässään osannut edes haaveilla maalaamisesta, pystyttää paraikaa ensimmäistä taidenäyttelyään? Se tie onkin ollut mutkikas.
Ammatillinen yksinäisyys pakotti venymään
Kaikki alkoi syksyllä 2017, kun Rovaniemellä työskennellyt toimittaja ja esiintyjä jätti työnsä, pakkasi muuttolaatikot ja suuntasi kohti Tamperetta. Horisontissa siinsi vilkas työelämä freelancerina, mutta perillä odottikin jotain aivan muuta.
– Putosin totaaliseen ammatilliseen yksinäisyyteen. Jouduin aloittamaan aivan nollasta, koska minulla ei ollut etelässä ammatillisia verkostoja juuri minnekään, Huhtaniska kertoo.
Kovan pinnistelyn tuloksena työkeikkoja alkoi lopulta ilmaantua, mutta pyörä lähtikin rullaamaan holtittomasti. Yhtäkkiä Huhtaniskan tehtävälistalla oli juonto-, juttu- ja videokeikkoja, minkä lisäksi hän opetti kirjoittamista kansalaisopistossa.
Hyvin liikkeelle lähtenyt työrupeama alkoi nopeasti tuntua ylitsepääsemättömältä suolta.
– Elantoni oli jumalattoman repaleista. Tein alusta asti ja pitkään töitä äärirajojeni yli.
Rauhoittuminen oli vaikeaa
Muutettuaan Tampereelle Huhtaniska oli tunnistanut itsessään omituisia merkkejä. Mielessä oli alkanut pyöriä riittämättömyyden ja häpeän tunteita.
– Olen aina pitänyt itseäni hyvänä tyyppinä, jolla on hauskat jutut ja hyvät aikeet. Ihmettelin, mistä ihmeestä nämä tunteet nyt yhtäkkiä tulevat.
Kun töitä paiskittiin käytännössä vuorokauden ympäri, ajatukset sen kuin pahenivat. Sisintä alkoi kirvellä väkevä itseinho. Rauhoittuminen oli vaikeaa, koska olo oli koko ajan ylivirittynyt.
– Minussa oli jotakin, joka pyrki ulos. Myönnän, että teeskentelin työkykyisempää kuin olin. Romahdin monta kertaa heti keikan jälkeen.
Silti Huhtaniska painoi töitä vielä puolitoistavuotta. Viimeinen juontokeikka ennen romahdusta, sen Huhtaniska muistaa kuin eilisen.
– Juontoon kuului live-haastattelu, jossa ei pitänyt olla mitään ihmeellistä. Etukäteen en kuitenkaan meinannut saada yhtään kysymystä paperille. Lavalla ajattelin, että minulla on henkisesti 40 astetta kuumetta, ja tässä minä vaan vitsailen.
Huhtaniska jäi lopulta sairauslomalle vuoden 2019 alusta. Ulospäin ei näkynyt, että uupumus oli alkanut painaa toden teolla.
– Ihminen on sopeutuvainen. Sitä ajatellaan, että kyllä minä kestän kun on pakko. Mutta nyrkkisääntö on, että jos romahdusriskin arvioimisesta on tullut sinulle normi, et ole työkykyinen.
Kun työuupumus naulitsi paikoilleen, aiemmin oirehtinut masennuskin alkoi pulpahdella pintaan vahvempana.
Masennus vei kyvyn kirjoittaa, mutta luovuuden vimma säilyi
Masennus ei ilmennyt Huhtaniskalla totaalisena lamaantumisena, päinvastoin. Sohvalle pakotettuna oli vaikea olla tekemättä mitään, vaikka Huhtaniska tiesi, että oli pakko rauhoittua.
– Minulla on aina ollut palava tarve luovaan tekemiseen. Nämä on taas näitä minun juttujani, mutta minusta tuntui, kuin olisi kauhea pissahätä, jota oli pakko pidätellä.
Kun masennusoireet alkoivat kasvaa eksponentiaalisesti, Huhtaniska ei pystynyt enää purkamaan ajatuksiaan kirjoittamalla, vaikka oli tehnyt sitä koko elämänsä. Se tuntui työltä ja ajatuskin aiheutti pahaa oloa.
Kirjoittamisen sijaan Huhtaniska löysi itsensä tuon tuostakin vaeltamassa taidenäyttelyissä. Museoissa ravaaminen alkoi nopeasti tuntua pakkomielteiseltä ja toi ihmeellistä rauhantunnetta.
– Minusta alkoi tuntua, kuin olisin opintomatkalla. Aina, kun pysähdyin jonkin abstraktin maalauksen eteen, tuntui, että aivot saavat vihdoin levätä.
Kun luovuuden vimma alkoi taas puskea eräänä iltana kehosta läpi, Huhtaniska sanoi puolisolleen, että haluttaisi tehdä jotain käsillä, mutta kirjoittaminen ei onnistuisi.
– Silloin Maarit sanoi minulle, että ’No maalaa’.
Enhän minä osaa, ajatteli Huhtaniska ensimmäisenä. Puolison painostuksesta lähdettiin kuitenkin maalikaupoille, josta ei ollut enää paluuta.
Nujerretut ajatukset purkautuivat väreihin
Ensimmäiset maalit ostettiin aivan vuoden 2019 alussa. Nyt Huhtaniska maalaa useita tunteja päivässä, vaikka ei ole koskaan aikaisemmin ollut kiinnostunut maalaamisesta. Se tuntuukin Huhtaniskasta epätodelliselta.
– Saan maalaamisella kanavoitua lempeästi niitä tunteita, jotka eivät päässeet kirjoittamalla ulos. Väreissä kun ei ole sanoja, hän kuvailee.
Maalausvälineinä taiteilija on käyttänyt omia kämmeniään sekä palettiveistä. Jokainen teos pyrkii esittämään jotakin masennukseen liittyvää tunnetta tai ilmiötä, mutta mitään suunniteltua abstrakteissa maalauksissa ei ole.
– Mitä tarkempi suunnitelma, sitä enemmän perseelleen kaikki menee, Huhtaniska hörähtää.
Tukahdutetuista tunteista on tähän mennessä syntynyt kymmeniä maalauksia, joista Huhtaniska on nyt koostanut ensimmäisen näyttelynsä. Näyttelyssä on esillä reilut kymmenen maalausta, yksi taide-installaatio sekä kuvitteellisen, mustaa huumoria uhkuvan Masennusposti-lehden vedokset.
– Uskon, että ihmiset tykkäävät näyttelystä. Olen yrittänyt kuitenkin olla odottamatta mitään, ja vain nauttia siitä, että maalaukseni ovat päässeet seinälle.
Entiseen ei ole paluuta
Vaikka maalaaminen on auttanut tuskaisten tunteiden käsittelyssä, Huhtaniska on yhä sairauslomalla. Hän ei usko, että palaa töihin ennen ensi vuotta.
Tampereella on tapahtunut paljon, mutta mikä toimittajan sinne alun perin vei, siihen Huhtaniska ei osaa tyhjentävästi vastata.
– Lähdin, että saisin tilaa käsitellä näitä tunteita, aivan tajuamattani. Jos olisin jäänyt Rovaniemelle, nämä ajatukset olisivat varmaan vieläkin sisimmissäni piilossa.
Huhtaniska kertoo kokevansa päivittäin katkeruutta siitä, ettei enää jaksa olla hauska tai nokkela. Entiseenkään hän ei haluaisi enää palata.
– Suuretkaan saavutukset eivät tunnu missään, jos uurastamalla on tukahduttanut itsestään jotain olennaista. En ole katunut päivääkään sitä, että asetin oman terveyteni ensimmäiseksi.
Huhtaniska on avautunut sekä sairastumisestaan että paranemisprosessistaan avoimesti sosiaalisessa mediassa, jossa hänellä on yhteensä yli 2000 seuraajaa.
Hän kuvaa julkisuuteen itkunpuuskia ja vihantunteita, mutta myös iloisia hetkiä. Huhtaniska uskaltaa tehdä sen, koska tietää, ettei ole ainoa.
– Olen ajatellut asian niin, että koska minä kehtaan puhua, se on myös minun tehtäväni.
Sonja Huhtaniska
32-vuotias toimittaja ja esiintyjä.
Syntynyt ja varttunut Rovaniemellä.
Työskenteli Lapin Kansassa vuodet 2013–2017, kunnes muutti Tampereelle ja ryhtyi freelanceriksi.
Perusti komediabrändin “Tragikoomisesti Teidän: Sonkkeli” Facebookiin kesällä 2017. Sivu keräsi nopeasti lähes 2000 tykkääjää.
Aloitti maalaamisen tammikuussa 2019. Kirjoittanut runoja 8-vuotiaasta saakka.