Ku­lis­sien takaa: Timo Vuento hukkaa pyö­rän­avai­met ja laittaa li­kai­sen haa­ru­kan puh­tai­den sekaan, mutta unessa hän lentää

ja haluan lentää. Tiedän, näen unta. Unessahan voin tehdä, mitä haluan.

herätyskelloon. Voi harmi, koska se tapahtui kesken lentoni.

kiroilen väsymystäni. On vain noustava ylös ja otettava ensimmäiset askeleet. ”Hyvää huomenta”. Isot lapset kouluun, leipä, kahvi, rakkaan pienen vaipanvaihto, suudelma vaimolle, vaatteet päälle ja ulos ovesta.

jalkapallolla. Kollegani kanssa päivitellään eilistä Barca-peliä. ”Minne joukkueen taika katosi?” ”Eivät olleet valmistautuneita?”

mietin, olenhan minä valmistautunut, tehnyt kotiläksyni? Harjoitusten kuluessa ohjaaja Tommin neuvoista tulee mieleen edesmenneen vaarini ohje: ”Timo, Carpe diem. Se on tärkeää.” Nuorena koin lauseen hienona latinankielisenä ilmaisuna. Aikuisena se on liian käytetty, kulunut ilmaus. Mutta onko turha?

perheeni luo. Harrastuksia, ruoanlaittoa ja siivousta. Arkea. Ihana perhe. Millä olen ansainnut tämän kaiken?

avoimuus, rehellisyys ja luottamus ovat avainasemassa. Repliikit ovat vain yksi osa.

kokee kaiken ensimmäistä kertaa. Teatterin taika onkin, että kaikki tapahtuu siinä hetkessä. ”Carpe diem”. Vaarillani oli hyvin herkkä ääni.

kun kiireessäni unohdan yhtä ja toista; hukkaan pyöränavaimeni ja panen epähuomiossa likaisen haarukan puhtaiden sekaan. Joskus olen oikea sählä. ”Less is more”. Se on hyvä elämänohje niin töissä kuin kotona.

kun vaimoni tulee ärtyneen miehensä luo ja halaa minua. Yhtäkkiä meillä on siinä ryhmähali. Yksi lapsista lauleskelee Joulutarinan kappaletta. Muut yhtyvät siihen. Lapset ovat jo päässeet tekemään näyttelijäntyötä. En minä vielä pienenä tiennyt teatterista mitään.

lapsena urheilijan urasta. Kun se haave kaikkosi, liikunnanopettajan ammatista, sitten halusin palomieheksi tai ambulanssikuskiksi. 17-vuotiaana vasta tuli nuorisoteatteri. Se muutti kaiken. Ah, kello tuleekin jo kuusi. Aika mennä takaisin töihin.

ollaan. On jo myöhä. Vaimo on käynyt Taimi-vauvan kanssa nukkumaan. Isommat lapset tuhisevat viereisessä huoneessa. Tuijotan carpe diem -vaarini perintötaulua. Siinä ritari pitää hevosta suitsista hyvin kummallisella maaperällä ja tuijottaa edessä olevaa naishahmoa. Koen olevani tuo ritari? Vai tuo nainen? Rakka vai kenties revontulet? Ei, ehkä olen tuo hevonen? Tänään olen hevonen.

voipi olla, että olen tuo Ritari. Jännittävää nähdä.

”less is more”, ”carpe diem” ja kenties rakka tai revontulet. Onneni on yksinkertaista ja minusta itsestäni kiinni, olen sitten hereillä tai unessa. Koen, että voin tehdä mitä haluan. Ja niin olen tehnytkin.

näen taas valtavasti unia. Tällä kertaa en tiedä nukunko vai olenko valveilla.