Kukaan ei tykkää rou­dauk­ses­ta – Jesse Heik­ki­nen kertoi Rock Aca­de­myn kli­ni­kal­la bän­die­lä­män kom­pas­tus­ki­vis­tä

Kitaristi Jesse Heikkinen vieraili Rovaniemen Rock Academyn toukokuun klinikalla. Häntä olivat kuulemassa muun muassa akatemian bändiohjelmaan valitun Tupla V -yhtyeen Veeti Rytinki ja Viljami Nousiainen sekä nuoriso-ohjaaja Mikko Ruokamo (edessä).

Kuva: Maria Paldanius

Kitaristi Jesse Heikkinen pahoittelee negatiivisuuttaan. Puolessa tunnissa hän on puinut bänditoiminnan keskeisimmät kipukohdat ja karistanut tähtipölyt keikkaelämän kulisseista. Niiden takaa on paljastunut bändielämän lieveilmiöitä mukaan lukien unenpuute, pitkät ajomatkat, ainainen odottaminen sekä bändiläisten syystä tai toisesta kiristyvät välit.

Nykyisin oman Hexvessel-yhtyeensä kanssa Eurooppaa kiertävä Heikkinen vieraili toukokuussa Rovaniemen Rock Academyn klinikalla musiikkikirjastossa. Klinikat ovat yleisölle avoimia tilaisuuksia, joissa rockin huippuammattilaiset kertovat alasta. Kuulijakunnan aktiivisuuden myötä Heikkisen monologi muuttui dialogiksi.

– Kertoisitko, miten treenikämpällä pidetään kuria yllä? Mitä tehdä, jos vaikka rumpali soittaa taustalla samalla kun muut yrittävät sopia asioista, kuuluu kysymys yleisön joukosta.

Vastaus on selvä kuin pläkki: – Mekastajille täytyy sanoa, että nyt turvat kiinni!

Sitten Heikkinen vakavoituu.

– Bändi on kuin pieni perhe, jossa täytyy puhaltaa yhteen hiileen niin hyvässä kuin pahassa. Omissa bändeissäni on aina ollut joku, ikään kuin kapellimestari, joka hommaa vetää ja pitää kuria yllä.

Kuria tarvitaan Heikkisen mukaan eritoten silloin, kun kyseeseen tulevat ikävät velvollisuudet. Yksi erityinen ”mörkö” odottaa keikkapaikalla yhtä lailla nousevaa tähtöstä kuin nimekästäkin staraa.

– Puhun tietenkin roudauksesta. En ole koskaan tavannut muusikkoa, joka tykkäisi roudata varsinkaan keikan jälkeisessä eurofiassa, kun tuntuu että omistaisi koko maailman, Heikkinen myöntää.

– Niin, se lässäyttää koko homman, yleisöstä nyökytellään.

Roudauskysymykseen Heikkisellä on yksinkertainen vastaus, joka soveltuu muihinkin bänditoiminnan ja elämän kipukohtiin: jos mielii päästä helpommalla, kannattaa asioista sopia etukäteen. Muuten syntyy kitkaa. Heikkinen näkee, että nimenomaan vaiettujen näkemyserojen ja erimielisyyksien aiheuttama kitka on usein syynä kokoonpanojen hajoamiseen ja vaihtuvuuteen.

Jesse Heikkinen

Klinikan toisessa osiossa huolet heitetään hiiteen, ja Heikkinen heilauttaa kuulijakunnan musiikin syvimmän olemuksen syövereihin. Avainkysymys kuuluu: Mitä musiikki ylipäätään on?

Vastauksen saamiseksi konsepti puretaan neljään osaan: rytmiin, melodiaan, harmoniaan ja sointiväriin, eli saundiin. Siinä missä rytmi määrittää musiikin pelikentän muodon, toimii melodia mieleenpainuvana elementtinä, jolla harmonia taas leikittelee latomalla erikorkuisia sointuja päällekkäin. Saundi puolestaan panee samankaltaisetkin äänet kuulostamaan erilaisilta.

– Musiikki on satunnaisten ääniaaltojen yhdistämistä siten, että se kuulostaa järjestelmälliseltä, Heikkinen ynnää.

Esimerkkinä hän varioi kappaletta ”Tuiki tuiki tähtönen” lisäämällä melodiaan muun muassa mollisointuja. Heikkinen totesi, että tulikin vähän tavallista ”doomimpi” tähtönen.

–  Tehkää tällaisia harjoituksia. Sillä saa aivot hyvällä tavalla solmuun, Heikkinen kehottaa.

Kotiin viemisiksi klinikkalaisille jää yhtä lailla teknisiä vinkkejä kuin muistutuksia yhteishengen vaalimisesta ja itsekurista – ja vähän bändikaverinkin pitämisestä kurissa. Heikkinen tietää, että kuten missä tahansa perheyksikössä, myös bändissä pieni nuhtelu on joskus tarpeen. Kuten silloin, kun bändikaveri mekastaa turhan päiten, tulee lavalle juopuneena tai jos ”kitaristi katoaa kaupungin yöhön jonkun naisen matkaan.”

– Onko niin käynyt joskus, eräs rokkari utelee.

– Siksi sanoin, että joku kitaristi, Heikkinen kuittaa jättäen rokkielämän loput salat arvailun varaan.