Tällaiset vanhat ihmiset omistavat enemmän kuin muistavat. Hukassa, tietymättömissä ja löytämättä on esineitä vintillä, autotallissa, leikkimökissä, puuvajassa, mökin saunan vintillä ja monissa muissa paikoissa.
Joskus tulee muutto, ja silloin joutuu ainakin siirtelemään tavaroita paikasta toiseen. Tavaraa on säkeissä, laatikoissa tai sellaisenaan, ehjänä tai rikkimenneenä. Ne ovat niitä samoja aarteita, joista on tavattu sanoa: ”joskus voi vielä tarvita”.
Kun kaivan näitä arkeologisia kerrostumia, huomaan löytäväni kampetta, josta en ollut lainkaan tietoinen. Jokainen uusi kerrostuma tarjoaa uuden yllätyksen.
Olen siis omistanut tuntematta omistamisen iloa, koska olen unohtanut. Mutta jokaista esinettä voi silti kohdella arvostavasti. Joku sen on ostanut ja toinen myynyt, sitä on mainostettu ja mainosta on uskottu. Lahja on joskus annettu ja toinen sen on saanut.
Kamppeet olisivat kunnossakin, jos niitä olisi huollettu. Takuutodistuskin on varmassa tallessa, mutta kukaan ei tiedä, missä on ”talle”. Onhan tavaroiden joukossa myös lasten, vanhempien tai muuten vain hyväntahtoisten lahjoittajien antamaa.
Mitä syvemmälle arkeologisiin kerrostumiin kaivaudutaan, sitä suurempia yllätyksiä on luvassa. Vielä Ahtisaaren ja Halosen ajan kamppeista on jokin muisto, mutta Kekkosen ajan kerrostumissa tulee hämärä vastaan.
Siitä Paasikiveen päin on jo esineitä, jotka voisi huoletta tarjota Valehtelijoiden Klubiin, mikäli joku muistaisi, missä se on.
Taisteleva ay-liike on valmis lakkoon, jos ei anneta lisää palkkaa tuhlattavaksi. Kaaoksen kesyttäjä kaivaa jo lähtökuoppiaan.
On syytä tilata entistä pitempi peräkärry, jotta voisi kuskata lisääntyneen elintason kaatopaikalle. Valitettavasti kuormaan ei voida lisätä elintasosairauksia.