Aistillinen setti Sibeliusta – kuriton kourallinen kontrasteja. Valoa Kamariin -konsertti Korundi-salissa 23.5.2019.
Rovaniemellä on selvästi kamarimusiikin mentävä aukko.
Onhan meillä toki kamariorkesterimme, mutta muutaman soittajan keskinäistä musisointia pääsee silti liian harvoin seuraamaan. Valoa Kamariin -yhdistys tarjoilee onneksi säännöllisen epäsäännöllisesti mielenkiintoisia konserttikokonaisuuksia, joihin yleisökin alkaa olla jo tottunut etsiytymään paikalle.
Ilahduin myös siitä, kuinka konsertissa teosten valaistuksetkin oli mietitty kylmästä kalmanvalosta aina lämpimiin spottivaloihin. Alun täyspimeyden jälkeen tuotiin valoa kamariin myös ihan kirjaimellisestikin.
Konsertin alkupuolisko täyttyi Sibeliuksesta, mutta ennakoitua sibeliaanista pauhua mahtui mukaan piristävän vähän. Sitä vastoin mukaan valitut soitinkappaleet, Melancolia ja Mustasukkaisuuden yöt sisälsivät yllättävänkin määrän kromatiikkaa ja tuskaisesti riipiviä sointuja. Käsiohjelmasta ei kappaleiden taustoista voinut lukea, mutta niiden voi hyvin kuvitella heijastaneen Sibeliuksen perhettäkin monin paikoin vaivanneita mielenterveyden ongelmia. Teokset olivat kuin otteita suomalaisesta mustavalkofilmistä, jossa rankan ikeen alla pitää töitänsä tekemän, kunnes kuolo korjaa – ehkä jopa oman käden kautta.
Hetkittäisistä ilonpirskahduksista huolimatta yleisvire säilyy vakavana. Mustasukkaisuuden yöt sai tosin hieman saippuaoopperamaisenkin lopetuksen yllättävän juonenkäänteen myötä.
Hieman turhaan tuli kuitenkin riistäviin teoksiin lisää säröä epätasaisesta soinnista pianon ja sellon välillä. Anna Laakson piano helkkyi monin paikoin pehmeänä ja kirkkaana, mutta Lauri Angervon sello ei päässyt samoille lämpöasteille ennen kuin toisen duokappaleen, Zoltán Kodályn Adagion viimetahdeissa. Myös Pia Freundin tulkitsemat Sibeliuksen pikkulaulut jäivät tyypilliseksi oopperakajautteluksi tavoittamatta pirteää sähkettä tai rytmistä kimmoisuutta.
Illan huippunumerot sijoittuvat konsertin jälkimmäiselle puolelle kontrastien maailmaan.
Harvoin on saatu Rovaniemellä kuulla Kaija Saariahon kappaleita ja ääninauhan ja sopraanon kokonaisesitys olikin uutuudessaan vangitseva. Taito Kantomaan operoima ääninauha ei suinkaan ollut rahiseva radio, vaan koko konserttitilan täyttävä maaginen, kolmiulotteinen taustamaisema, jonka päällä Freundin ääni soi kuulasti tai terävästi tarpeen mukaan. Liveäänentoisto kaiutti loppunousut hitaasti kaukaisuuteen, kuten teoksen nimikin, Lonh, lupasi.
Belá Bartókin kolmiosainen Kontrastit puolestaan hengästytti hurjilla tempoillaan ja rytmisellä moninaisuudellaan. Oli kuin olisi päässyt keskelle unkarilaisia karkeloita. Trio Pekka Niskanen, Linda Suolahti ja Anna Laakso selvitti kaikki rytminvaihdokset häkellyttävän luonnollisesti ja yhtenäisesti. Se sai jopa unohtamaan pitkähkön kahden tunnin istumisen aiheuttamat lihasjumit.
Mikko Vehkaperä