Vuorovaikutusvariaatioita. Lapin kamariorkesterin kamarikonsertti Korundi-salissa 8.11.2018.
Kokeelliset konserttiesitykset nostavat aina karvat pystyyn perinteiseen malliin tottuneella kuulijalla. Konserttiinhan tullaan lähtökohtaisesti nauttimaan toisten taidokkaasti tekemästä taiteesta eikä latistamaan iltaa omalla vaatimattomalla panoksella.
Lotta Wennäkosken soolosellolle ja yleisölle säveltämässä interaktiivisessa Vyyhti-teoksessa olikin kaikki ainekset jos ei katastrofiin niin ainakin banaaliin yhteismusisointiin. Yllätys oli suuri, kun teos paljastuikin konsertin eheimmäksi ja aisteja kutkuttavimmaksi kappaleeksi.
Yleisön taustahurinanomainen hyminä ja lyhyet murahdukset tekivät koko salista soivan yksikön vahvistaen solistin unenomaista (ja yhtä irrationaalista) soitantaa. Viimeisen osan kännykkätoisto ympäri salia loi puolestaan apokalyptisen teknisen atmosfäärin arkaaisen sellon ympärille.
Hämmästyttävintä oli, kuinka kaikki tehosteet ja maiskutukset ja Merisää (!) nivoutuivat yhteen melodiseksi kokonaisuudeksi, vaikka melodiaa ei sinänsä ollutkaan.
Sellon pehmeä sointi ja Lauri Angervon taiturimainen soitto juurruttivat pienimmätkin kuviot osaksi upottavaa sävelmattoa. Ainoa miinus tulee pitkistä ohjeistuksista yleisölle ennen teosta ja osien välissä: vaikka olivatkin tarpeellisia, katkaisivat ne hieman teoksen intensiteettiä.
Huikean alun jälkeen konsertin alkupuolen kaksi muuta teosta jäivät hieman hahmottomiksi. Gottfried von Einemin Puhallinkvintetto tarjosi toki vahvaa sointia ja Suomi-Filmin sävelmaisemia, mutta ei oikein päässyt avautumaan kiinnostavana missään vaiheessa.
Madeleine Isakssonin inné puolestaan alkoi utuisesti jostain ionosfääristä ja laskeutui maan pinnalle kuin sivistys Avaruusseikkailu 2001:ssä ikään. Kaukaisuuteen teos myös lopussa upeasti haihtui, mutta välimaastossa teos tuntui paikoin sekavalta.
Ylipitkän konsertin toinen puoliaika pääsi alkamaan vasta vähän vaille yhdeksän eli normaalikonsertin loppumisaikaan. Bachin Goldberg-variaatioita kuunnellessa ei aika kuitenkaan tuntunut pitkältä.
Soitto oli orkesterin parasta barokkia pitkään aikaan kirkkaasti eroteltuine kuvioineen ja yhtenäisine fraseerauksineen. Toki samainen suoraviivainen soittotyyli paljastaa vireen ja tempon pienimmätkin heilahdukset, joita mahtuikin mukaan sinne tänne. Oleellisempaa oli kuitenkin soittamisen into niin huimimmassakin vauhdissa kuin levollisissa väliosissa.
Kruununa soi John Storgårdsin sietämättömän kaunis viulu.
Mikko Vehkaperä