Minulle ne olivat ensimmäiset suuret kisat, Matti Nykäselle viimeiset.
Elettiin helmikuuta 1991. Olimme Italiassa, Predazzon mäkikeskuksessa. Pohjoismaisten hiihtolajien maailmanmestaruuskilpailujen ohjelmassa oli joukkuemäki.
Vuotta aiemmin Nykänen oli ponnistanut MM-hopealle lentomäessä. Sen jälkeen näytöt olivat jääneet niin ohuiksi, ettei häntä ollut kelpuutettu Suomen hyppäävään nelikkoon, joka kiikkui Predazzon mäkitorniin puolustamaan maailmanmestaruutta kahden vuoden takaa.
Mutta monttuun Nykänen ilmestyi. Aurinkolasit silmillään, vaikka oli pimeää.
Todennäköisesti lasien alta löytyivät sumeat silmät. Hän oli vaihtanut viihteelle kesken kisojen.
En kirjoittanut asiasta, eikä muistaakseni kukaan muukaan. Toimittajille Nykänen oli yhä kaikkien aikojen mäkihyppääjä eikä se nuoremman polven tuntema elämäntaiteilija, joka hallitsi hankalimmankin tuuliraon, muttei huippu-urheilun jälkeistä arkeaan.
Pari päivää myöhemmin Nykänen pääsi suurmäen kilpailuun. Hän sijoittui 50:nneksi.
Se jäi hänestä viimeiseksi merkinnäksi Kansainvälisen hiihtoliiton (FIS) tietokantaan.
Sitä ennen hän oli kirjannut sinne muun muassa neljä olympiavoittoa, kuusi maailmanmestaruutta, 46 voittoa maailmancupin osakilpailuissa ja neljä voittoa cupin kokonaiskilpailussa.
Juuri niistä haluan Matti Nykäsen muistaa.
Kirjoittaja on Lapin Kansan toimittaja, joka toimi urheilutoimittajana 1988–2011.