Anna Koskimies
Kun olin kuusitoistavuotias, elämääni tuli eräs ihminen. Hänellä oli vakavat silmät ja valloittava hymy, hän lauloi kadulla kävellessään ja hän halusi olla minun ystäväni. Kävelimme tuntikausia pimenevässä kaupungissa, puhuimme ja puhuimme, kiipeilimme puihin, olimme hiljaa. Kirjoitimme toisillemme pieniä kirjeitä. Oli tärkeää kertoa kaikki juuri hänelle, sillä hän ymmärsi aina hiukan syvemmin kuin muut.
Olimme ehkä pelokkaampia kuin nykyään, mutta myös vähemmän pisteliäitä itseämme ja elämää kohtaan. Kysyimme toisiltamme isoja kysymyksiä, sellaisia, joista puhumiseen ei nykyään tunnu koskaan olevan sopivaa hetkeä, vaan niitä miettii ehkä toisinaan aamuyöllä kun yhtäkkiä herää ja on täysin valveilla.
Nuorempana ystävystymisessä tuntui olevan mukana jonkinlaisia tuntemattomia voimia. Asiat tapahtuivat lähes itsestään, oli helppoa olla avoin ja rohkea. Aikuisena ystävystyminen on työläämpää: tulee enemmän asioita joita pitäisi toiselle selittää, enemmän huolia ja teräviä kulmia. Enemmän kuorta ja se sulaa hitaammin.
Ystävyyttä tarkastelleet tutkimukset kertovat, että iän myötä ihmiset tulevat varovaisemmiksi ystävyydessä. Tämä koskee sekä uusien suhteiden luomista että odotuksia jo olemassa olevia ystävyyssuhteita kohtaan. Tuttavia voi kyllä olla helppoa hankkia vaikkapa harrastusten kautta, mutta askel työ-, opiskelu- tai harrastuskaveruudesta ystävyyteen saattaa näyttää mahdottomalta harppaukselta.
Aluksi potentiaalisen ystävän kohdattuaan sitä ehkä miettii, että hyvä tutustua ensin vähän etäämmältä, nuuskia ilmaa – eihän tässä mihinkään ole kiire. Sitten pari kolme viikkoa myöhemmin saattaa ajatella: varmaan silläkin on kauheasti kaikkea, töitä ja vaikeita öitä, lukemattomia kirjoja ja soittamattomia levyjä, puheluita, muistilistoja. Ja jossain näiden ajatusten takana piilossa lymyää se todellinen syy: pelko. Mitä jos toinen ei tahdokaan tavata, ei yksinkertaisesti halua ystävystyä? Mitä jos nolaan itseni paljastamalla, että minä kyllä aika paljon haluaisin?
Tilanteesta on helppo pelastautua ajattelemalla, että taidanpa pyytää kahville myöhemmin, sitten kun päivät ovat taas pidempiä ja kalenterissa vähemmän kuulakärkikynää.
Ystävyyttä eivät säätele yhtä selkeät kulttuuriset käsikirjoitukset kuin vaikkapa parisuhteita. Myöskään niiden aloittamiseen ei ole samanlaisia kaavoja kuin romanttiseen tapailuun. Ystävyyden alku on hämärämpää. Siitä harvemmin käydään pitkällisiä "missä me nyt mennään" -keskusteluita, vaan tilanteen odotetaan etenevän omalla painollaan.
Ehkä juuri siksi uuden ystävyyden aloittaminen tuntuu toisinaan niin takkuiselta. Siihen liittyy väistämättä enemmän tai vähemmän kiusallisten tilanteiden jakso, jossa yritetään saada kiinni toisesta ja tämän ajatuksista ilman, että oikeastaan tunnetaan yhtään. Silloin on pakko antaa itsestään jotakin, vaikka ei vielä voi tietää, miten toinen ottaa vastaan.