Ko­lum­ni: Yk­si­sar­vi­nen ja ral­li­au­to

Kiertelin joulun alla muutamissa keskustan vaateliikkeissä. Lastenosastoilla odotti tuttu, mutta samalla aina yhtä hätkähdyttävä ilmiö: tyttöjen ja poikien siististi kahtia jaettu maailma. Toisille batmaneja, dinosauruksia ja ralliautoja, toisille yksisarvisia, keijuja ja söpöjä koiria. Toisille sinistä ja mustaa, toisille pinkkiä ja hopeaa. Joulun taika on tänäkin vuonna värikoodattu perusteellisesti.

Voidaan tietenkin ajatella, että vaatteita voi valita kummalta puolelta tahansa sukupuolesta riippumatta. Jos sattuu olemaan tyttö ja pitämään ralliautoista, niin antaa mennä vaan. Tai jos poika välttämättä haluaa yksisarvisilla koristellun käsilaukun, niin leuka pystyyn ja laukku olalle. Valinnanvapauteen vetoaminen on kuitenkin sinisilmäistä ottaen huomioon sen kulttuurisen koneiston voiman, joka jatkuvasti pyrkii voimistamaan käsitystä kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta.

Lasten huomiota aletaan pienestä pitäen suunnata tämän sukupuolelle sopiviksi katsottuihin asioihin: erilaisiin leluihin, vaatteisiin, esineisiin ja ilmiöihin.

Suomalaista varhaiskasvatusta käsittelevästä artikkelikokoelmasta Villit ja kiltit – tasa-arvoista kasvatusta tytöille ja pojille (2012) selviää muun muassa, että tytöt ja pojat saavat varhaiskasvatuksen piirissä usein kehuja eri asioista. Tyttöjä saatetaan päiväkodissa kehua huomattavasti enemmän kasvattajien avustamisesta erilaisissa askareissa, kuten siivoamisessa. Pojat taas saavat huomioita ja kehuja erityisesti liikunnassa ja muussa aktiivisessa toiminnassa.

Samalla kun sukupuolittuneet toimintatavat ohjaavat tyttöjä ja poikia ahtaisiin muotteihin, aiheuttavat ne erityistä hämmennystä ja vahinkoa sukupuoli-identiteetiltään moninaisille lapsille. Aikuisten näkökulmasta sukupuoleltaan häilyviä lapsia – toisin sanoen lapsia, jotka eivät vaikuta asettuvan heille tarjottuun tytön tai pojan rooliin – ohjataan usein omaksumaan pikaisesti jommankumman sukupuolen merkkikieli. Tästä seuraa lapsille voimakkaita ristiriidan, ahdistuksen ja ulkopuolisuuden tuntemuksia.

Olennainen kysymys onkin: lähdemmekö tosiaan ennemmin peittämään ja piilottamaan yksilöiden monimuotoisuutta, kuin muuttamaan tutuiksi ja turvalliseksi muovautuneita, mutta selvästi yhdenvertaisuuden kannalta haitallisia ajattelu- ja toimintatapoja?

Aikuisten tuleekin aloittaa asennekasvatus itsestään. Suhtautumalla kriittisesti itsestäänselvyyksiin ja avoimin mielin yksilöihin, sekä etsimällä tietoa sukupuolen monimuotoisuudesta voimme tehdä tytöille, pojille että sukupuoleltaan moninaisille lapsille tilaa hahmottaa itse sukupuoli-identiteettinsä ja tapansa ilmaista sitä. Moninaisuus on joka tapauksessa jo meissä ja ympärillämme: usein vain näkymättömissä, piilossa jossakin yksisarvisen ja ralliauton takana.

Anna Koskimies

Kirjoittaja on rovaniemeläinen kuvataidekasvatuksen opiskelija.
Ilmoita asiavirheestä