Suostun vaihtamaan pöytää vielä yhden kerran. Yhden. Onhan lautasellani muutama nacho ja lasissakin juomaa jäljellä.
Tällä kertaa vetäydyn niin kaukaiseen nurkkaan, ettei aurinkokaan minua tavoita. Alkaa paleltaa. Kiskon takin ylleni. Tämä on se hinta, jonka joudun maksamaan siitä, etten suostu istumaan sisällä baarissa, vaan haluan olla ulkona auringossa siitäkin huolimatta, että olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin otolliset.
Mutta tässä istun. On sentään kesä.
Ei aikaakaan kun kaino kesätuuli keksii vaihtaa suuntaa. Tupakansavu leijuu sieraimiini samasta pöydästä, josta se minut jo kerran tavoitti. Yskäisen. Hulmahtava kesämekko pölyttää naamani parfyymillä. En kestä enää. Nousen ja lähden.
Tekee mieli kommentoida jotain, mutten tiedä mitä. "Hei, voisitteko siirtyä sinne, missä tuuli puhaltaa terassista poispäin, eikä suoraan kanssaihmisten silmiin? Ai minne? No jos sopii niin tuonne varjoon, nurkkaan."
Mittari näyttää +25. Yksikään itseään kunnioittava auringonpalvoja ei istu sisällä tai varjossa. Lapin kesä on tynkä ja hellepäivät pian luetut. Niin ollen olisi väärin vaatia ketään tupakan tai hajuveden takia siirtymään.
Mutta onko mahdoton ajatus, että me pitkän talven jälkeen koloistamme ylös punnertaneet kesälööbailijat ajattelisimme myös toinen toisiamme ja mahdollistaisimme tämän ohikiitävän luksuksen kaikille tasapuolisesti? Se vaatii ymmärryksen siitä, että toisen nautinto voi olla toiselle tuskaa.
Itselleni tupakanhaju on yksi pahimmista. Ei siksi, että vihaisin tupakoitsijoita. Vaan siksi, että kehoni reagoi niin. En voi sille mitään. En ole koskaan polttanut. Ehkä siksi haistan paremmin. Tämä ei ole kettuilua, vaan tutkittu tosiasia.
Olen kiitollinen jokaisesta teatteriesityksestä, jonka voi katsoa hajuttomana, jokaisesta pesuaineesta, jonka saa ilman lisäaromeja ja kaikista niistä harvoista kuntosaleista, joiden pukuhuoneista löytyy muistutus: Sinun hajuvetesi voi olla jollekulle ongelma! Puhumattakaan saleista, joissa neuvosta on otettu vaarin.
Allergia- ja astmaliiton tekemän tutkimuksen mukaan noin puoli miljoonaa suomalaista kärsii merkittävästä tuoksuyliherkkyydestä. Monilla se yhdistyy laajempaan aistiyliherkkyyteen. Se taas ilmenee esimerkiksi niin, että Amarillon ja Rokan terasseista ohikiitävät Harley Davidsonit saavat korvalehdet käpristymään kivusta ja tienposkeen pystytetty koivunvesakin tuntuu kohdistavan siitepölyhiukkasensa juuri sen yhden oireilevan naaman reikiin.
Uskokaa tai älkää, oireet ovat totta. Monen kesä, ja elämänlaatu kärsii kanssaihmisten ajattelemattomuudesta. Sitä paitsi: terde on aika pieni paikka. Siellä tuoksut, hajut ja lemut tiivistyvät kuin lasissa sakka. Toivoisin, että myös ne rautanenät, jotka eivät hajuista hätkähdä, voisivat ymmärtää sen.
Maria Paldanius on maailmaa kiertänyt toimittaja ja Uusi Rovaniemi - lehden kolumnisti. Hän opiskelee audiovisuaalista mediakulttuuria Lapin yliopistossa.