Virallinen kaksikielinen Suomi ei ole tainnut aina edes tietää miten täällä pohjoisessa on eletty. Vanhat epäviralliset kielet ja sukulaisuussuhteet ovat yhdistäneet kansoja; kauppaa on käyty, elinkeinoja hoidettu ja perhesuhteita ylläpidetty valtakunnan rajoista välittämättä.
Lappilaislapsen mieleen jäi sekin espoolaispariskunta, joka hiihtolomallaan 70-luvulla majoittui lapsuudenkotiini – airbnb toimi ilman internetiäkin sujuvasti jo silloin. Ilmeisesti kotasavua odottanut rouva tokaisi tiilitalon avarassa olohuoneessa hämmentyneenä: ”Täällähän on samanlainen sohvakalusto kuin meillä!”. Tietoisuus pohjoisen olosuhteista on toivon mukaan nyt hieman relevantimpaa.
Arktisen pikkukaupunkimme kaduntallaajien kirjo on tänäänkin melkoinen. Yksin meitä natiiveja on totta kai niin monenlaisia, että tyypillistä ei ole olemassakaan.
Ulkomaisia matkailijoita ei voi olla erottamatta. Pariisittarien haute couture muuttuu täällä yhtenäiseksi haalariasuksi. Sitten ovat pareittain tai perhekunnittain jotenkin anteeksipyytävinä liikkuvat ihmiset, jotka ovat joutuneet tänne alueilta, joissa kansojen rinnakkainelo ei ole sujunut yhtä rauhanomaisesti kuin täällä.
Itse olen oleskellut vieraalla maalla ystävällisessä, ei niin täysin erilaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurisokki on silti läsähtänyt palleaan itkettävällä voimalla. Mitä se voikaan olla heille, jotka ovat vastoin omaa tahtoa paikassa, jonka kieli, yhteiskunta ja ilmasto ovat täysin käsittämättömät ja jossa heitä ei toivoteta vähääkään tervetulleiksi?
Oma lukunsa ovat vaihto-oppilaat. Hekin liikkuvat usein ryhmissä, vilkkaasti keskustellen ja holtittomasti pyörätien laidasta toiseen rämisevillä second hand -pyörillään ajelehtien. Heissä ei ole mitään pohjoismaisen kurinalaista. Heillä on isot rukkaset ja hassut pipot kurittoman kiharapehkon päällä. Pöyheät untuvatakit ja nahkanilkkureiden varsista pullottavat kirjavat villasukat.
Eivätkä ne tiedä, ettei talvisaikaan pakkasessa seurustella ulkona pyöräteillä! Että täällä liikutaan tehokkaasti tuppisuuna toppahousut kahisten, pipo silmillä sivuille vilkuilematta ja keskustellaan vasta kahvipöydässä.
Aamuäreänä yritän – jälleen! – näyttää esimerkkiä. Kulku tapahtuu liikennesääntöjen mukaan tien oikeaa reunaa eikä vastaantulijoita tiirailla eikä moikkailla, eikä varsinkaan hymyillä! Siinä he kuitenkin ovat, katsovat avoimin silmin häpeilemättä suoraan päin.
Menen itseeni: onko se niin suuri vaiva vähän väistää iloista seuruetta? Ja mitä jos vastaisi tuohon ystävälliseen katseeseen, jopa nyökkäisi hieman?
Päähäni pälkähtää yhtäkkiä, että oma esimerkkini ei ehkä olekaan ainoa oikea, että voisin nöyrästi ottaa mallia itsekin. Minähän voisin suoristaa huolirypyn otsaltani ja hymyillä vastaan! Ehkä minulla onkin enemmän oppimista heiltä kuin heillä minulta.
Olisikohan täälläkin helpompi hengittää ja elämä lämpimämpää, jos suostuisimme oppimaan avoimuutta, myötätuntoa ja kanssaihmisyyttä vaikka nelivuotiaalta muslimipojalta tai parikymppiseltä jenkkitytöltä?