Kaupungin rajalta parikymmentä, kaupunkikodista reilu sata kilometriä luoteeseen on kalaisien järvien, laajojen jänkien ja sinisten vaarojen ympäröimä, polveilevan joen halkoma kylä. Aikoinaan elämää pursuava mahtikylä myllyineen, satapäisen oppilastokan kouluineen, sonniosuuskuntineen.
Nykyään asukkaita on jäljellä murto-osa, enimmäkseen harmaantuvaa väkeä. Koulu on ensin loppunut ja sitten palanut, kauppa sulkenut ovensa, navetat tyhjillään.
Mutta tämä kylä ei suostu kuolemaan. Kyläläiset riitelevät mutta pitävät lopulta yhtä, pelaavat lentopalloa kylätalolla ja pyörittävät yhä omaa vesiosuuskuntaa. Kylän entiset nuoret kokoontuvat loma-aikoina täyttäen vanhat kotitalot ja kesämökit, kylänraitin ja kelkkareitit. Luokka- ja sukukokouksiin, yhteisille syntymäpäiville, kesäfestivaaleille ja pilkkireissuille. Kylässä on uusi kauppa ja baari ja lupaava matkailubisnes.
Se on aikatasku , johon tipahdettuaan unohtaa oman kaupunkitodellisuutensa. Villi pohjola, omalakinen ja uhmakas, hyvässä ja pahassa. Sinne virkavalta eksyy harvakseltaan, yleensä samoihin aikoihin kuin entiset kyläläiset. Siellä harjoitetaan luontaisia ja luontaisenkaltaisia elinkeinoja, metsän-, kalavesien ja riistanhoitoa sen mukaan kuin parhaaksi nähdään ja huihai etelänherroille. Jos luulet, että paikallinen hokema – liha otetaan mettästä, kala järvestä, potut maasta ja rahat piironginlaatikosta – on taakse jäänyttä aikaa, olet väärässä.
Kylästä lähtöisin olevien lisäksi siellä tapaa niitä, jotka ovat naima-, ystävän- tai muun kaupan, tai ehkäpä näyttelijän- tai bisneslahjojensa avulla päässeet piireihin. Onnenkantamoisena voit päästä kalaretkelle ja saaliinjaolle, kelkkakolonnan jatkoksi, nuotiopiiriin laavulle ja juurakkotulille kuulemaan ikiaikaista tarinointia ja verbaali-ilottelua, pulkkamäkeen ja soppatykille. Hiihtelemään pääsiäisauringossa reittiä, joka muinoin oli ylläpidetty kuntolatu. Jättämään puumerkkisi käpristyneeseen, homepilkkuiseen vihkoon, jonka edellinen merkintä on omasi viime vuoden pääsiäiseltä.
Balkanin mustalaisprinsessa, koirien aatelia, ei vielä kahdenkaan Lapin keväthangilla vietetyn loman jälkeen ole vakuuttunut, ettei moottorikelkka ole vihollinen, jota on syytä ajaa takaa järvenselän yli viidenkympin tuntivauhtia. Että murtomaasukset ovat yhtä luonnollinen kulkupeli kuin hevosvankkurit eikä niitä tarvitse räksyttää tai purra.
Kun sieltä repäisee itsensä takaisin kaupunkiin, oma elämä ja asunto tuntuvat hetken vierailta. Totuttelemme taas elämään sivistyksen parissa, siivosti ja kytkettyinä. Emäntä yrittää muistaa ottaa Kemijoen jäälenkille kakkapussin ja flexin eikä termospullollista rommikaakaota ja varasukkia.
Mutta miten tasainen lämpö ja kirkas sähkövalo! Hanasta juokseva sopivanlämpöinen vesi! Pyykkikone! Pakko peseytyä tuolla ihmeellisellä hanavedellä, ennen kuin kehtaamme kaupungin ainoaan tietämääni avoimesti koiraystävälliseen kahvilaan.
Pätkä mukavaa, siistiä kaupunkiarkea ja kohti kesää – kohti vielä hurjempaa aikahyppyä koiran synnyinseudulle. Traakkien, bysanttien, ottomaanien ja slaavien maille.