Jos ajattelet, että huomenna on mukavaa, niin todennäköisesti onkin. Tämän sanoi Ylen jutussa oikeustieteen opiskelija Casper Väliaho, joka päätti hankkia toisenlaisen elämän kuin vähävaraisen yksinhuoltajaäidin pojalle todennäköisimmin lankeaa.
Itsekin penniä venyttäneen leskiäidin katraassa kasvaneena ei ikinä mielessäkään käynyt, etteikö meillä olisi ollut luokkatoverien kanssa tasapuoliset mahdollisuudet kouluttautua ja hankkia mikä vain ammatti. Oli 70-luvun lappilaiskylässäkin eroja perhetaustoissa ja varallisuudessa, mutta se ei tuntunut millään tavalla merkitykselliseltä.
Tai ehkä joskus joutui huomaamaan, että meidän pärjäämistä seurattiin vähän epäillen; saapa nähdä, miten noille käy. Äiti sen varmasti sai tuta nahoissaan. Me siskojen kanssa piutpaut välitimme ja mennä remelsimme etunojassa letit heiluen ja rapa roiskuen.
Kova sinni ja liiankin voimakas yksinpärjäämisen eetos siitä jäi. Yksinpärjäämisen pakkoon voi sairastua. Kun sen tiedostaa, niin alkaa työ oppia, ettei ole saari ja tarvitsee toisia ihmisiä.
On vaatinut vuosia tajuta, ettei avun pyytäminen ole nöyrtymistä ja että virheitä sattuu jopa itselle. Ettei ole periksi antamista ymmärtää, ettei kaikkea voi eikä tarvitse jaksaa yksin. Nujertaa pelko, että tästä se alamäki lähtee: itsekuri alkaa lipsua ja kohta menee aina siitä, mistä aita on matalin.
Vieläkin saan kiittää fiksuja ystäviä, jotka tarjoavat apua pyytämättä. Tietävät jo, ettei tuo sinnikko älyä pyytää. Toivottavasti osaan vastata samalla mitalla.
Kun elämä paiskoo huolilla ja murheilla, niin ilman hyviä ihmisiä ympärillä tulisi orpo olo. On onni saada sanoa, etten taida yksin pystyä enkä osata, ja kyllä kiitos, ihanaa jos autat. Eikä aina hampaat irvessä, että mie itte eikä tartte auttaa saatana! Päinvastoin, että havuja perkele!
Ystäväpiirissä on samanlaisia jukuripäitä. Eräskin vastusti vuosia muutosta, joka lopulta paransi hänen elämänlaatuaan valtavasti. Hän myönsi, että olisi pitänyt antaa periksi ajat sitten, mutta pelkäsi, että hänestä tulee tyhmä ja laiska.
Pieni turvaverkkoni auttoi minua saamaan hetken loman omasta elämästäni. Ystävät ja perheenjäsenet ottivat Balkanin prinsessani vuoronperään omien katraidensa jatkoksi. Pieni koira, jolle ei talvikarva kasva, tarvitsikin kunnon huolenpitoa napapiirin pakkasissa.
Sisareni pääsi parikin kertaa yhteisellä lomalla omaksi ja minunkin iloksi laulelemaan minulle Pauli Hanhiniemen sanoin: Muutkin mokaa. Onneksi sitä on oppinut jo vähän nauramaan itselleen.