Minulta ja taksikuskilta puuttui yhteinen kieli.
”Eikö sanaakaan ranskaa?”
”Ei, ei sanaakaan. Entä sinä – ei sanaakaan englantia?”
”Ei. Ranskassa puhutaan ranskaa.”
Ärsyynnyin. ”Niin no, puhun suomea, ruotsia, englantia, saksaa, venäjää ja hepreaakin olen lukenut.”
”Niin monia kieliä, mutta ranska puuttuu!”
Nyökkäsin. Näin on näppylät. ”Milläs kielillä Mr. Laurent (poimin nimikyltistä) itse diskuteeraa?”
”Osaan ranskaa, thaita ja arabiaa.”
”Miksi?” ihmettelin.
”Asuin viisi vuotta Thaimaassa ja opiskelin arabiaa muuten vaan.”
”Mutta englanti puuttuu?”
Hän irvisti ja kohautti olkiaan kuin sanoen: ”Pardon, tällainen on tilanne, eikä sille mitään mahda.”
Eikä sille mahtanut. Ei voi osata ennen kuin osaa.
”Oletko alun perin täältä kotoisin?” utelin.
”Oui, sydämeltäni täysin ranskalainen.”
Laurent (nyt oli jo tehty sinunkaupat) painoi kämmenen sydämelleen vakaumuksensa vahvistamiseksi.
”Entä mikä on suosikkipaikkasi Ranskassa?”
Miehen olemus madaltui melankoliseksi.
”Bordeaux. Elin siellä nuoruuteni ja palaan sinne aina kesäisin.”
Monien mutkien ja moneen suuntaan polveilevien keskustelujen jälkeen löysimme perille majapaikkaani. Jäin ihastelemaan tähtitaivasta Strasbourgin kattojen yllä.
”Kaunista”, sanoitin kuten osasin.
”Oui, syksy on kauneinta aikaa.”
Kiitin kyydistä: ”Merci.” Varastosta löytyikin yksi ranskankielen sana.
”Kiitos”, kuski kuittasi vasta oppimallaan suomenkielen sanalla.
Onneksi osasimme edes kiittää, ajattelin.
Myöhemmin kerroin ystävilleni Ranskassa kokemastani taksimatkasta. Kertomusta seurasi oudoksuva hiljaisuus.
”Teilläkö ei siis ollut yhteistä kieltä?” yksi ihmetteli.
”Ei ollut. Olisi pitänyt ottaa ranskan pikakurssi ennen lähtöä”, naurahdin.
Kysyjän kulmat kurtistuivat: ”Mutta siis, miten tiedät hänestä tuon kaiken?”
Ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta vain murto-osa perustuu sanoihin ja mammutinosa eleisiin, ilmeisiin ja kehonkieleen. Kokemani taksimatka oli oiva osoitus ihmisen ilmiömäisestä kyvystä ja halusta soveltaa näitä sosiaalisen kanssakäymisen kikkakolmosia. Itse olin kuitenkin näemmä niin keskittynyt ymmärtämisen yrittämiseen, etten edes älynnyt ymmärtäväni ja tulevani ymmärretyksi koko ajan. Luulin, että meiltä puuttui yhteinen kieli. Luulin itseäni ummikoksi. Ja niine luuloineni pystytin välillemme (vale)kielimuurin.
Ehkä tässä olisi jotain opittavaa myös meille lappilaisille kun Lapin talvimatkailusesonki (enemmän ja vähemmän ummikoine turisteineen) lähestyy. Ehkei meiltä, sen enempää kuin heiltäkään puutu mitään. Ehkä jotain voi osata ennen kuin osaa. Ja jotain, vaikkei muka osaisikaan?