Onko edustuksellinen demokratia kriisissä? Tällä hetkellä kysymyksen herättää Donald Trumpin ja Hillary Clintonin hämmentävä vaaliväittelyiden sarja. Kertooko se jotain kansan mielialoista vai vain ehdokkaista?
Hollantilaisen professori Frank Ankersmitin "esteettisen edustuksen" käsite muistuttaa, että kansan valitsemat edustajat ovat aina eri asia kuin kansa. Edustaja on otettu erilleen edustettavista, välissä on aina jonkin kokoinen kuilu.
Eduskuntaan voidaan valita aito maalaispoika Lapista tai suorapuheinen ay-nainen Tampereelta. Politiikan ammattilaisena hän ei kuitenkaan ole enää viljelijä tai duunari, vaan osa eliittiä, joka edustaa ja esittää tietynlaista suhdetta kansaan.
Tällöin edustamisen esteettisyys tarkoittaa sitä, että edustajalla on sama vapaus tulkita poliittista tilannetta ja edustettaviaan kuin taiteilijalla on suhteessa malliinsa tai kirjailijalla aiheeseensa. Heidän on pakko tulkita, sillä kohde ei siirry sellaisenaan esitykseen sen enempää taiteessa kuin politiikassakaan. He voivat tehdä sitä hyvällä menestyksellä, jopa yleisen edun mukaisesti.
Jos taiteilijan ja yleisön kommunikaatio toimii esityksen kautta, on taiteessa kaikki hyvin. Samoin politiikassa: jos edustajat vetävät linjaa, vievät viestiä, asettavat asiat tärkeysjärjestyksen ja kertovat tämän yleisölle, joka katsoo esitystä täysivaltaisena kriitikkona ja hylkää ainakin kaikkein falskeimmat tarinat, eletään toimivassa edustuksellisessa demokratiassa.
Esteettisen edustuksen näkökulmasta demokratian kriisi paikantuu yleisösuhteen toimimattomuuteen. Molemmin puolin Atlanttia väitetään, että eliitti ei enää esitä kuin itseään eikä kuuntele arvostelua. Vaaleissa ei puhuta esitysten sisällöstä, vaan vain hyvän tai huonon olon tuntemuksista, joita esiintyjät ja heidän kantamansa tunnukset aiheuttavat.
Esteettisyyskin alkaa silloin saada toisia tulkintoja. Valta ei enää viesti muuta kuin kalliita pukuja, hoidettuja hiuksia ja moitteetonta julkisivua – toisaalta ylimielisyyttä, tuloksettomuutta ja kuormasta syömisen taitoa. Ne, joilla menee hyvin, eivät välitä; ne, joilla menee huonosti, katkeroituvat.
Tässä epätoivoiselta vaikuttavassa tilanteessa on Trumpin mahdollisuus. Hän maalaa siitä suurin vedoin kuvaa, jonka keskipisteessä ovat Clintonien perhe ja Barack Obama. Ei ole niin väliä, ovatko maalauksen yksityiskohdat oikein, vaan se, että tilanne voidaan kokea sen mukaiseksi.
Tähän kuvaan Trump yrittää väkisin repiä ainakin itsensä mentävän aukon. Jos hän onnistuu, eivät karkeat puheet ja moukan imago ole esteitä, vaan vain välttämättömiä keinoja päämäärän saavuttamiseksi.
Tämä tietysti on populismin resepti Yhdysvalloissa ja muuallakin. Sen, joka haluaa tehokkaasti haastaa populismin sen omalla kentällä, pitää löytää parempia tapoja edustaa tavallisuutta.