Sieltä se vaivihkaa hiippaili ja asettui taloksi. Ei tuonut mukanaan kriisiä, ei merkkipaalua, ei valaistumista. Vain rauhallisen hyväksymisen.
Keski-ikä on subjektiivinen käsite, mutta useimmiten sen kuvaillaan alkavan 40 ikävuoden tienoilla ja kestävän suurin piirtein eläkeiän alkamiseen. Wikipedian mukaan ”keski-ikä tarkoittaa ihmisen ikäkautta nuoruuden ja vanhuuden välissä.”
Olen saapunut.
Jo jokusen vuoden olen aistinut nuoruuden vääjäämättömän loppumisen, mutta en ole antanut ajatukselle sijaa. Aika teki kuitenkin tehtävänsä: asiat, joiden en nuorena uskonut koskettavan itseäni, ovat nyt totta.
Huippu-urheilijat eivät enää ole aikuisia esikuvia. He ovat viitisentoista vuotta minua nuorempia, ja minulla on enemmän yhteistä heidän vanhempiensa kanssa.
Uusi musiikki on paskaa. En ymmärrä siitä mitään. Uusiksi mieltämäni hyvät levyt ovat ilmestyneet 2000-luvun alkuvuosina. Musiikin aikajanalla voin katsoa ainoastaan taaksepäin.
Ruoka on tärkeämpää kuin juoma.
Uni voittaa juhlimisen. Jokainen kostea ilta ja yö on loppupeleissä samanlainen, eikä sitä faktaa tarvitse enää näyttää toteen. Toki teesin pitävyyttä voi silloin tällöin varoen testailla, mutta hinta on kova.
Murtomaahiihto voi olla yhtä hauskaa kuin laskettelu. Tämä on ollut vaikea myöntää, mutta kevään jaffakelit jokien jäillä tasasivat vaakakupin.
Teinit käyvät hermoille. En halua yleistää enkä tuomita, sillä muistan omat teiniaikani oikein hyvin – niistä on kulunut vasta neljännesvuosisata. Yritän ymmärtää nuorisoa, mutta solurakenteeni ei enää siedä norkoilua eikä sen alalajeja. Toivon heille kuitenkin kaikkea hyvää.
Huomaan käyttäväni ”ei ollu meän aikana tuomosta” -fraasia.
Kroppa on kankea, se palautuu hitaasti ja sitä kolottaa tämän tästä. Kosmeettisesta puolesta vain yksi sana: korvakarvat.
Ei varttuminen silti pelkkää valitusvirttä ole.
Kokemus tuo tyyneyttä ja asioiden perässä juokseminen vähenee. Kukaan ei ehdi tekemään kaikkea tässä maailmassa. On hienoa oppia nauttimaan siitä, mitä edessään on.
Muiden ilo tuottaa iloa itsellekin. Etenkin oman jälkikasvun. Enää ei jaksa itse olla kaikessa mukana sähläämässä, välillä voi katsoa vierestä ja olla silti tyytyväinen.
Enää ei tarvitse miettiä, mitä sitä isona tekisi. Jos tässä, puolivälissä, voi katsoa itseään peiliin ilman kyyneliä tai hallitsematonta hörötystä, niin hyvin kai se on mennyt.
Nuoruus ei ole taakkana, ei tarvitse todistella. Näytöt on annettu, nyt on käsillä parinkymmenen vuoden ikkuna, jonka aikana jättää merkkinsä maailmaan. Ei muuta kuin itseään toteuttamaan.
Yksi lapsuuden urheilusankareistani, Nykäsen Matti, sanoi sen olevan ihmisen parasta aikaa. Se kuitenkin loppuu joskus, joten juuri nyt on hyvä hetki.
Villi homma, tämä elämä.
Kirjoittaja Henri Anundi on lappilaislähtöinen ex-suurkaupunkilainen, joka vaihtoi metron maastopyörään ja työskentelee tätä nykyä rovaniemeläisessä mainostoimistossa. Hän kirjoittaa kolumneja Uuteen Rovaniemeen.