Täytin neljäkymmentä. Olen ilmeisesti virallisesti varhaisessa keski-iässä, kun vielä viime vuonna olin huoleton ja avarakatseinen nuori aikuinen.
Varhainen keski-ikä ei tosin nykyään tarkoita sellaista sammaloitumista, jossa ihminen jämähtää sohvalle ja räväkkä urheilu on lenkkeilyä lähimetsässä.
Sen sijaan neljäkymmentä on kuulemma entinen kolmekymmentä. Kilometreistä on tullut jo vähän viisautta, mutta keho ja mieli ovat vielä voimiensa tunnoissa. Nelikymppinen nostaa painoja, joogaa ja ottaa kännin sijaan lasin viiniä, jos sitäkään.
Oikea keski-ikä, siis puolimatka, odottaa vasta kymmenen vuoden päässä. Sekään ei kyllä ole samanlainen kuin mummon aikaan. Kun viisikymppisille ostettiin ennen kiikkustuoleja, nykyään he kiipeävät vuorille tai hankkivat Harrikan. Oikeastaan kymmenen vuoden päässä odottaa uuden nuoruuden vapaus. Lopultahan edessä onkin sitten paluu lapseksi ja vuoristoradan loppuliuku.
Keho tai mieli eivät aina muista, että iät on määritelty uudelleen. Tai tavallaan tietenkin tietävät, kun ovat mukana, mutta silti niillä on tapana jättää monista päätöksistä eriäviä mielipiteitä.
Esimerkiksi liikunnasta todella palautuu nelikymppisenä hitaammin kuin ennen. Varmaan näin oli jo viime ja toissa vuonna. Nyt keho kuitenkin tuntuu jo irvailevan sitä liikuttavalle tahdolle. Varsinkin hermosto on jotenkin pulassa. Jos on treenannut kovaa eilen, tänään ei irtoa.
Työelämäkin rassaa vähän eri tavoin kuin kymmenen vuotta sitten. Nelikymppinen tietotyöläinen alkaa olla vaiheessa, jossa pitäisi ”vastata kokonaisuuksista” ja ”ajatella strategisesti”.
Jo opiskeluajoilta tuttu arjen pirstaleisuus ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään. On työryhmiä, ”poisvalintoja”, hankkeita, ergonomisia työasentoja, itsensä markkinoimista. Työsuhteet ovat samoja pätkiä kuin aina, eikä pysyvyydestä ole tietoakaan.
Olisiko varhainen keski-ikä sitä aikaa, kun ihminen alkaa kaivata edes joidenkin asioiden vakiintumista?
Nelikymppisellä on jo usein oma lääkelista. Lääkelista, sitä sanaa astmaa tutkiva lääkäri käytti. Viimeksi kuulin lääkelistasta, kun auttelin edesmennyttä isoisääni.
Varhainen keski-ikä on siis jo keinotekoisen kemiallista elämää. Semmoinen panee ajattelemaan rajallisuutta ja sen kaunista surumielisyyttä.
Jotkut vaipuvat kaiken edessä melankoliaan ja hymyilevät keski-iälleen vinosti. Toiset ovat ottavinaan koko kehittämishankkeen vakavasti. Itseäni on aina puhutellut asenne, jonka räppäri Laineen Kasperi on tiivistänyt säkeiksi: Jos hyvät aina lähtee / ja pahat jää / tehdään jotain tyhmää / kun ollaan vielä tääl.