Petri Koikkalainen
Ei tullut kolmatta jääkiekon maailmanmestaruutta, mutta ehkä tämä maa jo sen kestää. Urheilumaana Suomi lienee kuitenkin siellä, missä sen väkimäärällisesti ja panoksiin suhteutettuna suunnilleen kuuluukin olla: huipulla tai sen tuntumassa muutamassa lajissa, lisäksi on nousevia aloja ja kykyjä.
Ennen oli toki toisenlaista. Ensimmäiset varmat penkkiurheilumuistoni ovat Montrealin ja Innsbruckin olympialaisista 1976. Ne ja seuraava vuosikymmen olivat yhtä juhlaa Vireneineen, Takaloineen, Karppisineen ja Kirvesniemineen.
Jälkikäteen katsoen Suomen menestys oli koko 1900-luvun ajan häkellyttävää. Sitä tuli myös kovimmin kilpailluissa lajeissa kuten yleisurheilussa, jopa pikamatkoilta saatiin arvokisamitaleja. Pistesijat olivat pettymyksiä. Antaako nykyinen jälkiviisaus eväitä arvioida tämän menestyksen syitä?
Ilmeisin selitys on tietysti vähäisempi kilpailu. Kansainvälinen kilpaurheilu oli pitkään valkoihoisten eurooppalaisten ja amerikkalaisten melko herraskainen harrastus, mikä kavensi rekrytointipohjaa.
Suomessa ymmärrettiin varhain urheilun poliittiset ja imagoedut. Pienessä ja syrjäisessä, kansainvälisestä asemastaan epävarmassa maassa pystyttiin melko helposti vajoamaan laajoja väestönosia läpäisevään urheiluhulluuteen.
Tarjolle tuli arvostusta, vähitellen rahaakin. Aina on ilmeisesti keskusteltu myös siitä, menivätkö rahat urheilijoiden valmennukseen vai heidän edessään marssiville urheilujohtajille.
Kaikkien maanisten harjoittelijoiden ja muiden poikkeusyksilöiden tietä huipulle ei kuitenkaan jostain syystä onnistuttu tukkimaan. Menestys erityisesti yksilölajeissa viittaa siihen, että monesti huiput olivat ennemmin pienen lähipiirin tuella valmentautuneita yksinäisiä susia kuin laajan ja systemaattisen lajivalmennuksen tuotteita.
"Vanhana urheilumaana" Suomea on edustettu myös urheilun kabineteissa. Epäilen, että suomalaiset ovat tehneet ainakin osansa väännettäessä sääntö- ja muista uudistuksista silloin, kun "omat lajit" olivat pelissä. Olemme suhtautuneet nuivasti muun muassa mäkihypyn V-tyyliin, maastohiihdon vapaaseen hiihtotapaan sekä sprintti- ja yhteislähtöhiihtoon.
Puhdasta amatööriurheiluahan olemme varmasti aina kannattaneet, mutta entäpä jos kaikki kilpailijat käyttävät? Suomen hiihtoliiton ex-puheenjohtaja Paavo M. Petäjä tuomitsi dopingin, mutta ymmärsi "suomalaisten kaukopartiomiesten pervitiinin" (metamfetamiinin), koska otti sitä itsekin RUK:ssa Kirkkojärven marssilla 1958. KOK kielsi anaboliset steroidit vasta 1974 ja veritankkauksen 1985.
Hiihdon MM-kisat Lahdessa 2001 olivat käänne tarinassa. Massakäryjen jälkeen tuntui hetken siltä, että menestysvaatimusten mittasuhteet tolkullistuivat. Lupaavan nuoren urheilijan sijoittuminen vaikkapa vain kymmenen kärkeen alkoi tuntua ihan saavutukselta.