Syntyipä viime vuosituhannella tavalliseen perheeseen pieneen kylään Lapin perukoille poikalapsi. Poika sai synnyinlahjana palon esiintyä, viihdyttää ja ajatteluttaa ihmisiä.
Perhe muutti maan eteläosiin. Poika varttui ja hänestä tuli kuuluisa näyttelijä, jota ihailtiin koti- ja ulkomailla.
Muuten hänestä kasvoi tavallinen suomalainen mies: hän teki työtä, juhli, vietti kosteita iltoja kuppiloissa, perusti perheen ja toisenkin, rakasti, petti, pettyi ja puursi arkea kuten sadat tuhannet kaltaisensa.
Näyttämöillä ja kameroiden edessä hän toteutti palavasti itseään ilmentäen ihmiselon tunteiden kirjoa ja elämän moninaisuutta. Siviilissä hän ei vaatteilla koreillut, ei hallinnut sulavaa käytöstä eikä sylkenyt lasiin. Lisäksi hän käytti ronskia kieltä aivan kuten sadat tuhannet muut tavalliset miehet.
Täysi elämä jätti jälkiään miehen kehoon. Selkärangan nikamat ja rustot kuluivat eikä kirurgin veitsikään tuonut helpotusta. Ennen niin vetreästä kävelystä tuli hidasta ja epävarmaa. Tumma kuontalo harmaantui, norja vartalo muuttui painavaksi. Saipa hän kasvohalvauksenkin, joka puuroutti terävän artikuloinnin.
Hän siis ikääntyi samoin kuin sadat tuhannet maanmiehensä. Intohimo ja syvällinen ymmärrys rakastamaansa taiteenlajiin kuitenkin säilyi. Hän alkoi toteuttaa sitä myös kameran ja rampin toisella puolen ohjaten menestysteoksia.
Kaipuu synnyinseuduille toi hänet näyttävän uran tehneenä, arvostettuna taiteilijana Lappiin.
Hän jatkoi kutsumustaan ja hänestä tuli pohjoisen taidelaitoksen taiteellinen johtaja. Siellä hän edelleen toteutti visioitaan dramatisoiden ja ohjaten sanojensa mukaan modernia kansanteatteria surrealistisin silmin, ottaen koko ajan huomioon teosten tärkeimmän elementin, yleisön.
Hänen tarkat ja näkemykselliset teoksensa herättivät huomiota ja kiivastakin keskustelua, niitä rakastettiin ja vihattiin, kuten taidetta kuuluukin.
Pian hänen taidettaan ymmärtämättömät alkoivat osoittaa tyytymättömyyttä häntä kohtaan ikävin ja äänekkäin keinoin. Hänen huolittelematonta ulkonäköään karsastettiin, hänen elämänkolhujen epävakaaksi muuttamaa liikkumistaan, epäselvää puhettaan ja karkeaa käytöstään pidettiin merkkinä huonosta elämästä.
Ihmiset, joilla oli enemmän valtaa kuin viisautta ja asiantuntemusta, kääntyivät häntä ja koko taidelaitosta vastaan. Kiviä ja keihäitä alkoi lennellä, sanan säilä viuhua. Myrskyn silmään hänen kanssaan joutui koko laitos, kaikki siellä työtä tekevät ja ikivanha taiteenala.
Tarinalle on monta vaihtoehtoista loppua. Elämme vuodenaikaa, jolloin koko maanpiirin yllä pitäisi vallita rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Toivotaan, että ne sekä ymmärrys, suvaitsevaisuus ja erilaisuuden sietäminen ylettävät myös pohjoiseen revontulten alle.
Kirjoittaja on perin juurin lappilainen kulttuurityöläinen.