Minulla on ongelma: en voi pitää leijonapaitaa ylläni, vaikka olen kannattanut Suomen jääkiekkomaajoukkuetta yli 30 vuotta.
Ongelmani lähtökohta on oletus, että leijonapaita päällä leimautuu rasistijuntiksi. Ja se taas johtuu siitä, että rasistijuntit (eivät kaikki, ei saa yleistää) ovat esiintyneet kyseinen vaatekappale päällään verrattain ahkeraan.
Joidenkin mielissä tämä kansanryhmä on kieroutuneella tavalla ominut leijonapaidan kansallisasukseen.
Mutta eihän leijonapaidan pidä erotella, vaan yhdistää.
Se, että sivistymättömät moukat käyttävät paitaa tehostaakseen vihamielistä viestiään, on varkaus. He ovat varastaneet tärkeän yhteisen symbolin meiltä lätkäjunteilta, jotka kohtaamme ihmisen ihmisenä.
Minä haluan kantaa leijonapaitaa osoittaakseni tukeni kansallislajimme A-maajoukkueelle. Pesäpallo, joopa joo. Siihen liittyy positiivinen kansallistunne, jollaiseen urheilu parhaimmillaan pystyy innostamaan.
1980-luvun lopulla Ruotsissa, Haaparannan Marielundin kaukalolla oli etu kannattaa Leijonia Tre Kronorin sijaan. Suomalaisten alueella isommat kollit pitivät jöötä, etteivät ruotsalaiset kukkoile kentällä. Hurreilla kun oli aina hirveä tuuri.
Rajan pinnassa Suomi–Ruotsi-kina oli aina kisailussa läsnä, mutta yksi asia oli varma: jääkiekko yhdisti. Tytöt, pojat, sinivalkoiset, sinikeltaiset, pienet ja isot. Kylän kakarat kaikki tunsivat toisensa kaukalolta.
Calgaryn hopea sai meidät finnjävelit röyhistelemään rintaamme. Mitali tuli, kenties joskus kultainenkin?
Globen oli Suomelle mitä herkullisin paikka voittaa ensimmäinen maailmanmestaruus. Arkkivihollinen, tyly isoveli Ruotsi nurin heidän päänäyttämöllään.
Då gled den äntligen in, för fan!
Ja me torniolaiset säntäsimme torille. Haaparannan torille. Juhlahuumassa joku taisi vetää Suomen lipunkin Haaparannan kaupungintalon salkoon.
Kun mestaruus ratkesi, jostain kumman syystä kaikki tiesivät heti mitä tehdä: Ruotsiin! Kiekko yhdisti ja karhuhaleja ei säästelty – ruotsalaistenkaan kavereiden kanssa.
Spontaani karnevaali oli urheilun tuottamaa iloa, joskin mukana oli annos veljellistä naljailua. Se oli täydellinen antiteesi rajat kiinni -vouhkaamiselle, jota sai naamapalmuttaa 20 vuotta myöhemmin samalla rajalla, joka on aina ollut auki.
Huomenna Leijonat pelaavat mahdollisuuksien ottelun (ent. kuolemanpeli). Ostan pari olutta, katson jokaisen minuutin ja tiedän, että kanssani jännää puoli Suomea karvoihin katsomatta.
Koska lätkä yhdistää meitä. Oli leijonapaitaa tai ei.