Suunta oli selvä: Suomesta pois. Karistaisin kolkon, kylmän, tympeän ja tylpän kotimaani tunkkaiset tomut tohveleistani heti, kun ylioppilaslakki olisi painunut päähäni. Kolme päivää sen jälkeen kun pääsin pois lukiosta, ampaisin rinkka selässä sata lasissa kohti horisonttien takaisia horisontteja. Muu maa oli mansikkaa, mustikkaa, mannaa ja nannaa.
Olen ollut olemassa alta kolmasosan itsenäisen Suomen satavuotisesta historiasta. Kolmasosan siitä ajasta olen viettänyt muilla mailla vierahilla. Niin ollen en voi sanoa ymmärtäväni, tuntevani saatikka omistavani kotimaatani kovinkaan mittavissa määrin.
Tämä sinileväisten järvien ja sekametsien, kaamoksen, saunojen, revontulten, tuppisuiden, sisun, sitkailun, kahvin ja kursailun luvattu maa on minulle yhä yksi iso mysteeri. Enkä usko, että tilanne olisi toinen, vaikka olisin elänyt ikäni Suomessa. Tämä maa ja tämän maan mönkijät ovat rynnineet läpi sellaisten turbulenssien, ettei sitä kaikkea noin vaan kehtaa väittää käsittävänsä.
81-vuotiaan mummoni kirkkaimmat lapsuusmuistot liittyvät pommikoneisiin ja ikkunoihin viritettyihin jätesäkkeihin, joiden takana piti olla vaiti, ettei kuole. 87-vuoden ikään ehtinyt pappani muistelee sotilaita, jotka toivat orpokodin pojille suklaata. Molemmat muistavat, miten kortilla kaikki oli.
Vaikka olen kuullut samat tarinat sadasti, vaikutun aina uudestaan. Ei haittaa, vaikka kosketuspinta uupuu. Ei ole häpeä hämmentyä. On lupa olla vaiti ja sallia mysteeri: sellaistakin on ollut Suomessa. Sellaistakin on ollut olla suomalainen!
Tällaista on nyt: on whatsappia, snapchattia, startuppia, downshiftausta, pikavippiä, airbnbta, twitteriä, tinderiä, konmaria, blogia, vlogia, ASP-tiliä, ABS-jarrua, ADHD:ta, spinneriä, spinningiä, parmesania, kuukuppia, plussapisteitä, matkakuumetta, chia-siemeniä, jetlagia, tempuria, ultrabookia, äly-sitä, äly-tätä, etä-sitä ja etä-tätä.
Se on hienoa. Se on kehitystä. Joskus tuntuu taantumalta, mutta edistystä se on. Sen enempää ennen vanhaa mystifioimatta kuin nykyaikaakaan kritisoimatta voimme todeta, että pitkässä juoksussa suunta on ollut selvä: huonosta kohti hyvää ja puutteesta yltäkylläisyyttä päin.
Tänä vuonna olen juonut Suomelle skumppaa ja harrastanut Suomi 100 -jumppaa. Olen palannut juurilleni, kiintynyt niihin uudelleen ja muistanut, että tärkeintä on tietää, mistä tulee.
Hienoin hetki on kuitenkin vielä edessäpäin: nimittäin vuodenvaihde. Bileet taputellaan pakettiin ja arktinen maa mönkijöineen palaa arkeen.
Arki, olet tervetullut. Ei tätä hurlumheitä jaksa enää mummonikaan. Sitä paitsi, arjen kamara on se pääkallopaikka, jossa niin ihmissuhteen kuin kansakunnankin todellinen arvo, sisu ja suuntima mitataan.
Kirjoittaja on maailmaa kiertänyt toimittaja, joka opiskelee audiovisuaalista mediakulttuuria Lapin yliopistossa.
