Koko kirotun, verisen, liian pitkän talven ja kevään 2018 olen odottanut ihmettä, armahdusta.
Olen odottanut, että tämä kuristava möykky sisälläni alkaa sulaa. Että suomukset putoavat silmistäni, kun vihdoin ymmärrän, että vihani on väärää perua, isoäitien ja isoisien katkeruudesta kasvanutta rumaa ja kieroa luokkavihaa.
Niin, jo lapsena Kotkassa sain kuulla sukulaisteni kammottavat tarinat Tammisaaresta, Hennalasta, Kalevankankaalta; nälän, pelon, ikävän, surun, tautien, nöyryytyksen ja kuoleman kaikista suunnista sumentamat muistot.