Vuosi sitten kirjoitin tällä palstalla siitä, kuinka en käyttänyt somea viime kesänä lainkaan. Tuli syksy, talvi ja kevät, eikä kansan media houkutellut minua takaisin.
En voi sanoa eläneeni vuoden täysin somettomana. Käytän pikaviestimiä yksityiskeskusteluihin ja kuulun joihinkin ryhmiin tiedonkulun takia. Näitä kirjoituksiani olen jakanut Facebookissa häpeilemättömän itsepromootion merkeissä. Siitä lupaan luopua heti, kun ketään ei enää kiinnosta.
Mutta somen pläräämisen olen lopettanut. Sen aivottoman, aikaa vievän peukalonheiluttelun, jolla vakoilen virtuaalikavereideni ilmoitusluontoiset asiat mainostykityksen lomasta.
Somessa viettämäni aika on tippunut murto-osaan vuoden takaisesta. Mikä on muuttunut?
Maailmantuska on vähentynyt. En stressaa, jos joku linkkaa uuden tutkimuksen, jonka mukaan kahvi aiheuttaa ripulia ja ennenaikaisen kuoleman. Tai kuinka paljon lähempänä maapallon nielaiseva musta aukko on, kun lopetan ruohonleikkuun.
Elän huolettomammin, päivä kerrallaan. En vaivaa päätäni asioilla, joille en voi tehdä mitään. Viikoittain vaihtuvat vouhotuksen aiheet tappoivat klikkiaktivismini.
En vertaa omia tekemisiäni muiden menoihin. Toisen riemuloma ei ole minulta pois, kun en lue hehkuttavaa matkaraporttia, josta sattumalta puuttuvat nälkäiset kinastelut ruokapaikan valinnasta ja rattiraivokohtaus parkkipaikkaa etsiessä.
Somen loputon päivitysmassa vahvistaa sanonnan: tieto lisää tuskaa.
Toisaalta, ei tietämättömyyskään ole hyväksi. Uutismedioiden päivittäiset on näppärä poimia somesta ja pitää itsensä ajan tasalla tärkeistä aiheista. Tärkeys on tietysti subjektiivinen käsite.
Toki uutisia on nykyään vaivatonta seurata somen ulkopuolellakin, mutta ainakin itselläni uutisvahtien loputon kilkatus päätyi niiden perumiseen.
Tajusin eläväni uutispimennossa kesäkuisella terveyskeskuskäynnillä, kun luin uuden hallituksen ministerivalinnoista viikon vanhasta Lapin Kansasta. Silloin hävetti.
Syytän pikkulapsiarkea, jonka tiimellyksessä kymppiuutisetkaan eivät säilytä asemaansa iltojen rytmittäjänä. Pikku Kakkosen alkamisaikoja sen sijaan noudatetaan orjallisesti.
Pikkulapsi oli alun perinkin syy, miksi lopetin somen pläräämisen. Sain itseni kiinni summapäivitysten scrollailusta leikkikentällä, kun elämäni tärkein ihminen otti kehitysharppauksia jalkojeni juuressa. En halunnut olla se tyyppi.
Nyt olen juntti, jonka elämänpiiri on pieni. En enää tiedä muiden ihmisten elämästä. Olen kuitenkin täysin läsnä omassani, ja se tuntuu hyvältä.
Soitellaan.