Tänä kesänä olen loman sijasta ollut isyysvapaalla. Vapaan ensimmäisenä päivänä tein radikaalin liikkeen: siirsin käyttämieni somekanavien painikkeet puhelimeni työpöydän ensimmäisestä näkymästä viimeiseen.
Vaikutus oli hämmästyttävä: en ole käynyt somessa kohta puoleentoista kuukauteen.
Ensimmäisten päivien aikana käteni hamusivat puhelimen taskusta ilman varsinaista syytä. Sain itseni kiinni addiktiosta, kun peukalo automaattisesti hakeutui kohtaan, josta some aiemmin avautui. Nyt tilalla oli karttasovellus ja puhelin putosi takaisin taskuun.
En halua olla vanhempi, joka urkkii vanhojen koulukavereiden virtuaalielämää, kun oma jälkikasvu kehittyy jalkojen juuressa. Haluan olla läsnä tässä maailmassa, en persoonien ja influenssereiden jälkiliukkailla hakkaamassa peukkuja ja sydämiä.
Elämä on kevyempää, kun somen luoma illuusio särkyy. Ei tunnu siltä, että kaikki muut tekevät jotain hienoa ja elävät täysillä, kun minä vain imuroin ja lenkitän koiraa. On hienoa elää tässä ja nyt, suunnittelematta seuraavaa postausta.
Pää ei ole alati täynnä synkkyyksiä, kun uutisvirta ei pommita maailmantuskalla, johon en edes voi vaikuttaa. Perinteisempien medioiden uutislähetykset pitävät tiedonsyrjässä kiinni, joskin niitäkin tulee kesällä seurattua vähemmän.
Mistä yksityishenkilöiden tiedottamasta olen jäänyt paitsi? Ainakin jokavuotisista lomapäivityksistä – ”Aah, ihana loma”, ”L.O.M.A.”, ”Lomalle lompsis” ja niin edelleen. MM-jalkapallosta on varmasti keskusteltu, jaettu viiltäviä analyysejä Ruotsin puolustuslinjan tiiviydestä ja Euroopan ulkopuolisten joukkueiden taktisesta epäkypsyydestä. Saksalle on naureskeltu.
Sokerina pohjalla tietysti helteet. Niitä on päivitelty, julkaistu varvaskuvia lämpötiloineen ja hehkuteltu mökkeilyä. Alkoholijuomatölkkejä on ikuistettu. On kirottu, kun joutuu olla töissä ja kiitelty, kun ei tarvitse lähteä ulkomaille. On ilmoitettu, kuinka hikoillaan öisinkin ja että tuulettimet ovat kaupoista loppu. Jokien ja järvien vesi on kuin linnunmaitoa.
Kun arki ensi viikolla koittaa, joutunen palaamaan someen jossain määrin, sillä siellä on paljon hyvääkin: päiväkodin ryhmä piristää puurtamista touhukkailla kuvillaan ja harrastusporukoiden ilmoittelu helpottaa elämää.
Niukempaa sen käyttö tulee olemaan. Nyt, kun somehekumaa on takana vuosikymmen, alkaa järki pilkottaa annoskuvien ja arkihaasteiden alta: kaikkien ei pidä julkaista. Ainakaan minä en halua käyttää aivokapasiteettiani tyhjänpäiväisyyksien lukemiseen.
Kavereiden kanssa soittelen ja viestittelen yksityisesti. Se jauhanta ei kuulu muille.
Ja kyllä, olen tietoinen ironiasta, että tämäkin kolumni mahdollisesti jaetaan somessa. Itse en sitä tällä kertaa tee. Olen jossain elämässä täysillä.
Henri Anundi on Uusi Rovaniemi - lehden kolumnisti. Hän työskentelee rovaniemeläisessä mainostoimistossa.