Anna Koskimies
Tampereelta Turkuun on kuulemma mahdotonta liftata. Olen yrittänyt kerran, eikä onnistunut. Turun sijaan päädyimme ystäväni kanssa Saloon, jossa yövyimme pitkospuiden päästä löytyneellä riuttamaisella saarella. Heräsimme valoon ja lintuihin.
Edellispäiväinen kuskimme oli menossa päiväreissulle Fiskarsiin, ja tarjoutui ottamaan meidät mukaan. Kävelimme suloisten kahviloiden ohitse syrjäiselle rannalle syömään eväitä ja nukkumaan päiväunia. Iltapäivällä palasimme Saloon, josta matka Turkuun jatkui leikiten.
Liftaamisessa kiehtovaa on ajan läsnäolo ja aikataulujen poissaolo. Odottaminen ei aina ole helppoa. Olen odottanut kyytiä tihkusateessa Kärsämäellä, pitkään ja huolella. Heinäkuun auringon paahteessa jossakin Oulun ja maailman välissä, niin että suu on kuivunut ja vitsit valuneet vähiin. Iltahämärässä Sodankylän pohjoispuolella toukokuun lopulla, kun piti olla jo melkein kesä, mutta ei ollutkaan, yhtään.
Minuuttiaikataulujen rytmittämä elämä kellahtaa selälleen liftatessa. Kiirehtimällä ja hampaita kiristelemällä ei tienposkessa seisoskellessa voita mitään. Liftaaminen vaatii samanaikaisesti itsestä riippumattomille olosuhteille antautumista ja määrätietoista eteenpäin pyrkimistä.
Tärkeintä, mitä liftaaminen on opettanut, on kuitenkin luottamus toisiin ihmisiin. Liftireissut ovat vahvistaneet käsitystäni siitä tärkeästä seikasta, että ihmiset haluavat auttaa toisiaan – myös ventovieraita, ja myös silloin, kun siitä ei ole heille itselleen mitään välitöntä hyötyä. Mahdollisuus auttaa toisia onkin varmasti aivan yhtä tärkeää kuin avun saaminen silloin, kun sitä itse tarvitsee.
Liftimatka tarkoittaa aina myös ainutlaatuisia kohtaamisia ja keskusteluita. Olen tavannut vanginvartijan, ikkunakauppiaan, kiinteistökuningattaren, lentäjän ja kullankaivajan – kaikki ihmisiä, joita en todennäköisesti olisi missään muussa yhteydessä kohdannut, saati tullut viettäneeksi tuntia tai paria rauhassa jutellen.
Siellä Sodankylän takana hämärtyvällä tiellä toukokuun lopulla oli ihan tavattoman kaunista. Olimme olleet jumissa tuntikausia, määränpäänä Inari. Totesimme, että saatamme joutua odottamaan kyytiä aamuun asti, ja päätimme lähteä kävelemään tien viertä pohjoiseen. Ajatus yön läpi vaeltamisesta veti hiljaiseksi.
Pari kilometriä käveltyämme muutama auto vilahti ohi. Sitten kolmas, pieni pakettiauto, joka ihmeeksemme hidasti ja pysähtyi. Kuski oli matkalla Sevettijärvelle. Juttelimme niitä näitä, säästä ja matkanteosta, asuinpaikoistamme, kaukaisista sukulaisista.
Radiossa soi suomipoppi, ja hetken kuluttua alkoi sataa lunta. Maisema muuttui harmaaksi, sitten harmaasta valkoiseksi. Mieli oli harvinaisen nöyrä. Perillä Inarissa kuski heitti meidät ovelle asti, ja jatkoi matkaansa 112 kilometriä edessään.