Epäonnistumisella on synkkä maine. Henkilökohtaista onnistumista ja menestystä hehkuttavassa kulttuurissa virheet ja epäonnistumiset halutaan yleensä haudata pikimmiten ja jättää kauas menneisyyteen. Parhaimmillaan ne nähdään tärkeinä opetuksina matkalla onnistumisiin, eräänlaisina ponnahduslautoina menestykseen. Epäonnistuminen voi kuitenkin johtaa myös menestymisen mittareiden kyseenalaistamiseen.
Epäonnistuminen saattaa heittää sotkuisiin maisemiin, jossa polut ovat kasvaneet umpeen ja suuntavaisto katoaa. Juuri tässä piilee epäonnistumisen voima: se sysää sivuun tieltä, joka on merkitty tarkoilla tavoitteilla ja lukkoon lyödyillä suunnitelmilla. Epäonnistumisen nyrjäyttämässä tilanteessa menestyksen tavoittelun jalkoihin jääneet asiat saavat suunvuoron
Esiin voi nousta jotakin uutta tai onnistumisen vimmassa unohtunutta, joka saattaa horjuttaa käsitystämme siitä, mikä elämässä on tavoittelemisen arvoista.
Epäonnistumisessa kytee myös väkevää poliittista vastahankaisuutta. Mikä olisikaan onnistumiseen fiksoituneelle kulttuurille pahempi shokki kuin tyytyväinen epäonnistuja – ihminen, jota ei kiinnosta vaikkapa laihtuminen, omaisuuden kartuttaminen, ulkonäön kohentaminen, pysyvä parisuhde tai työelämän tikkailla kohoaminen? Ihminen, joka ei koe velvollisuudekseen tulla päivä päivältä paremmaksi versioksi itsestään tai piiskata itseään henkihieveriin virheistään?
Olen opiskellut yliopistossa vuosia yli tavoiteajan (epäonnistunut siis virallisilla mittapuilla pahemman kerran) ja kuunnellut monta hyvin rakennettua luentoa kiehtovista aiheista. Silti eniten opin kurssilla, jolla ei oikeastaan opetettu mitään. Kyse oli puheviestinnän kurssista, jolla vastoin odotuksiani ei keskitytty puheteknisten taitojen hiomiseen ja napakoiden työhaastatteluvastausten nikkarointiin, vaan aivan muuhun: kuuntelemiseen, luottamuksen rakentamiseen ja vastuun jakamiseen sosiaalisissa tilanteissa.
Kurssiin kuului mieleenpainuva harjoitus, jossa jokainen osallistuja meni vuorollaan luokan eteen, ja muut saivat kysyä häneltä mitä tahansa halusivat. "Onnistumisella" ei tässä tilanteessa ollut juurikaan tekemistä sen kanssa, miten katseiden kohteena oleva ihminen toimi tai mitä hän sanoi. Tärkeää sen sijaan oli, että jokainen kuuntelija kantoi vastuunsa tilanteesta arvioimalla, millaisiin kysymyksiin heidän edessään seisovan ihmisen voisi olla mukava vastata, ja millaisin ei.
Yksilön onnistuminen ja epäonnistuminen eivät olleet huomion kohteena, vaan fokus oli toisen eettisessä kohtaamisessa.
Minulle harjoitus havainnollisti hyvin sitä, kuinka katsetta voi opetella siirtämään henkilökohtaisista ponnisteluista (Onnistuinko vai epäonnistuinko minä? Olinko parempi vai huonompi kuin muut?) kokonaiskuvaan: ihmisten välisen luottamuksen rakentamiseen, huolenpitoon ja toisten haavoittuvaisuuden kunnioittamiseen.
Kukaan ei onnistu tai epäonnistu yksin, vaan asiat tapahtuvat yhdessä luotua taustaa vasten.