Merkkipäivät ja seremoniat ovat tärkeitä kuningaskunnille, mutta ovat ne sitä tasavalloillekin. Siis onnittelut, Suomi! Olet taas kerran selviytynyt Linnan juhlista, kunniamerkeistä, sotilasparaateista, mielenosoituksista ja vastamielenosoituksista uuteen toimintavuoteen.
Satavuotisjuhlat ensi vuonna ovatkin sitten isompi merkkipaalu. Millainen tarina Suomesta silloin kerrotaan? Onko sillä onnellinen loppu? Jatketaanko taas luottavaisena sata vuotta eteenpäin? Näitä kysymyksiä viestintäkonsultit ja poliittiset avustajat pohtivat luultavasti tälläkin hetkellä.
Mitä kuuluu itse päähenkilölle, köyhyydestä korkeaan osaamiseen nousseelle kännyköiden suurvallalle, sotansa sotineelle vakaalle Pohjoismaalle, yhdelle Euroopan Unionin luottopelaajista? Juuri näillä teemoilla Suomi-neitoa olisi ollut ehkä helpompi juhlia jo sen 90-vuotisjuhlissa vuonna 2007, kun Applen iPhonekin oli vasta matkalla tappamaan Nokiaa.
Juhlat on joka tapauksessa järjestettävä ja tarina Suomesta taas kerran kerrottava. Yleensä sellaiset tarinat kerrotaan matkana vaikeuksista voittoon, sillä niin oikeutetaan parhaiten sekä menneet uhraukset että nykyinen valta.
Kertojien tehtävä ei ole helppo, sillä hekään eivät oikeasti tiedä, miten tarina päättyy. Vuosi on nykyään pitkä aika politiikassa. Rajat ja liittokunnat voivat muuttua, isotkin instituutiot menettää luottamustaan nopeasti. Ennennäkemättömiä kasvoja voi nousta johtopaikoille.
Yksi asia on kuitenkin varma: viralliselle optimismille ei ole vaihtoehtoa. Yksikään valtio ei marssi viisaiden päättäjiensä johdolla kohti huonompaa tulevaisuutta. Pohjois-Koreassakin onni odottaa heti seuraavan nurkan takana.
Juhla on myös haaste, sillä kansallinen myytti ei saa karata liian kauaksi kansan todellisuudesta. Juhlimmeko tasavaltaa vaiko ylimyksiä, jotka hyväntahtoisesti jakavat kansalle leipää ja sirkushuveja? Ei ole sattumaa, että juuri itsenäisyyspäivänä osoitetaan mieltä. Silloin kristallikruunujen alle kerääntynyt eliitti näytetään kansalle ja kunniamerkeillä palkitut koristelevat toisiaan uusin merkein.
Sanotaan, että avioliitot rakoilevat lomilla ja juhlissa. Niin kansakunnatkin, jos niiden tarinat alkavat tuntua ontoilta ja valheellisilta. Siksi virallisen optimismin laatu on mitä vakavin poliittinen kysymys. Mitä syytä on elää, jos ei ole uskottavaa näkemystä siitä, miten asiat voivat parantua, ellei enää minulle, niin ainakin niille, joista välitän? Ilman toivoa valta voidaan yhtä hyvin antaa kiinnostavimmalle räyhääjälle.
Suomessa toivo on merkinnyt asiallisten pukumiesten vaatimia uhrauksia kansallisen kilpailukyvyn turvaamiseksi kovenevassa kansainvälisessä toimintaympäristössä. On merkkejä siitä, että tämä tarina ei enää riitä, mutta juhlia varten ehtii kirjoittaa vielä uusia. Toivottavasti saadaan muutakin kuin Tuntemattoman sotilaan kolmas filmiversio.