"Senkin petturi, Samuli Putro! " melkein huudan. Olen luullut, ettei musiikilla ole minulle juuri väliä. Sitten tulee päivä, jona petyn pahemman kerran musiikkiin. Olen juuri kuunnellut Putron uuden kappaleen nimeltään Valkoinen hetero , ja todennut, etten pidä siitä alkuunkaan. Kuuntelen Valkoisen heteron kuusi kertaa, mutten ymmärrä sitä. En osaa perustella, enkä eritellä, vain tuohtua.
Nyt-liite kuvailee, että kappale on tyyliltään rauhallista konemusa-iskelmää. "Konemusa" taitaa olla se ongelma, laiskahko diskotunnelma. Entäpä se kohta, jossa Putro puhuu kuin Danny kappaleessa Kuusamo ? Vihaan sitä kuten Kuusamoa lapsena.
Olen kuunnellut Putron musiikkia yli kymmenen vuotta. Kaikki alkoi Putron yhtyeestä Zen Café sekä laulusta Todella kaunis . Kuuntelin sitä tauotta teini-ikäisenä, kuten kaikki muutkin, ja haaveilin rakkaudesta, kuten kai kaikki muutkin.
Mitäpä jos -kappale lohdutti minua lukioiässä todeten "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?" Se vastasi kaikkiin kysymyksiin ja huoliin, joita ihminen tajuaa keksiä. Kätevää.
Kappale Olet puolisoni nyt saa minut yhä lähes aina liikuttumaan. Sen soidessa näen mielessäni ison talon, jossa asuu vanha pariskunta. He ovat nähneet koko matkan. Sen, miten pitkä ja rikas elämä on, ja miten se välillä riepottelee ihmiset kolahtelemaan toisiaan vasten – ja sitten taas painautumaan toisiaan vasten, pehmeästi. Kappale saa minut haluamaan pitkän elämän ja luulemaan, että jo ymmärrän sitä. "Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen, kutsun tätä elämäksi, vaikka ole en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään", kappaleessa lauletaan.
Miettiessäni vanhoja lauluja tuohtumukseni Valkoisesta heterosta kasvaa, ja kun en muuta keksi, sovitan itselleni marttyyrin viittaa mankumalla, että kun on ollut niin paljon uutta tässä. Uusi työ, uusi luottamustyö, uusi elämäntilanne. Eikö edes Samuli Putro voisi olla sama vanha?
Yhtäkkiä tajuan: uskolliset kuuntelijat odottavat kieli pitkällä artisteilta uutta tuotantoa, mutta eivät kestä sitä, että musiikki sitten onkin uutta. Vähän vieraan tuntuista, eikä sitä tuttua. Silti ne, jotka eivät petä fanejaan, tuomitaan kyvyttömiksi kehittyä ja uudistua. Ahdas on artistin areena.
Yhtäkkiä muistan vanhan naistoimittajan, jonka tapasin loppukesästä Hän oli kirjoittamassa helsinkiläiseen kaupunginosalehteen juttua harrastajateatteristamme, kuten oli tehnyt monina vuosina aiemminkin. Nyt hän oli halunnut kirjoittaa lehtijutun sijaan runon. Hän sanoi sen olevan kömpelö. "Mutta ettei aina vain sitä samaa vanhaa. Pitää kokeilla aina välillä jotain uutta", hän sanoi minulle.
Tuijotin tuota ikääntynyttä naista suu auki, ja mietin, että hänellä olisi ollut kädenulottuvilla kaikki työkalut tehdä tuttua ja turvallista, mutta hän valitsi kokeilla rohkeasti uutta.
Laitan Putron kappaleen soimaan vielä seitsemännen kerran.