Ko­lum­ni: Rau­ta­kau­pan jonossa tes­ta­taan kans­sa­elä­mi­sen taidot – nou­to­pi­hal­la kil­pai­lu on vielä an­ka­ram­paa

Olen käyttänyt alkukesän vapaa-ajat vanhan metsäsaunan peruskorjaukseen tai paremminkin uudelleenrakentamiseen. Kuten tavallista, purkutyöt paljastivat kiintoisia mutta työtä teettäviä luonnonilmiöitä, kuten lahoa puuta, pieneliöiden pesiä, kalanpyrstöjä ja myyrän jätöksiä.

Koska on alkukesä, rautakaupassa ja yleensä myös kassalla on ollut lisäkseni paljon muitakin. Jonottaessa on ollut aikaa siis pohdiskella maailman menoa ja myös itse jonottamista toimenpiteenä.

Olen jo aikaisemmin pitänyt jonoa jonkinlaisena kanssaelämisen kestotestinä, ja tämä vaikutelma on kevään aikana vahvistunut.

Valtaosa jonottajista näyttää suhtautuvan odotteluun melko neutraalisti. He seisovat paikallaan ilmeettöminä, siirtyvät jonossa eteenpäin maltillisesti ja toimittavat asiansa ilman merkittäviä manöövereita. Ilmeettömät taittelevat kuitin suhteellisen säntillisesti mukaansa ja kiittävät kassaa lähtiessään.

Jotkut jonottavat levottomina heiluen ja silloin tällöin somettimiaan hypistellen. Heilumisen taajuus tiivistyy, jos kassa ei löydä edessä olevan asiakkaan tuotteelle hintaa vaan joutuu soittamaan osastolle tarkistaakseen asian.

Levottomilla on ehkä kiire jonnekin tai sitten heitä turhauttaa, että omaa asiaa ei saa toimitettua nyt heti, välittömästi tai mieluiten jo eilen. Kasvatuksen kevyt pintasilaus estää levottomia kuitenkin yleensä sanomasta ääneen sitä, mitä he kassan ammattitaidosta ja edellä olevien asiakkaiden tarpeista ajattelevat.

Eräät näyttävät seisovan jonossa mielellään. Heidän kasvoillaan saattaa olla haaveellinen ilme ja jopa jonkinlainen vieno hymy. Ajatukset näyttävät olevan jossain muualla kuin käsillä olevassa kuluttamisen spektaakkelissa. Ehkä jonossa on aikaa hengähtää perhearjen tai työpäivän keskellä?

Haaveelliset vaikuttavat leppoisilta ja vaivattomilta kanssaeläjiltä, vaikka en tietenkään tiedä, millainen synkkä sielu heidän lempeiden silmiensä takana asuu. Sillä ei ole kuitenkaan tavattoman suurta väliä, sillä haaveelliset suhtautuvat ympäristöönsä ja toisiin ihmisiin myönteisesti.

Ankarampi tilanne vallitsee ulkona noutopihalla, jossa pakettiautot ja peräkärryfarmarit koittavat löytää tiensä oikeiden lautakasojen luokse ja sieltä pois. Kasojen välit ovat kapeita, ja autot muodostavat toisinaan häröpalloja, jotka tulppaavat liikenteen. Tällöin autoissaan istuvat levottomat alkavat heilua ja mulkoilla kanssa-autoilijoita painokkaasti.

Jos edellä olevat asiakkaat sitovat kuormaansa liian pitkään tai jopa vaihtavat kuulumisia myyjän kanssa, levottomat saattavat mennä vallan tolaltaan. Silloin he nousevat autostaan, tuhisevat ja pyörivät, mikä ei johda toiminnan nopeutumiseen.

Noutopihalla pärjää yleensä se, joka osaa puhua kanssalastaajilleen kohteliaasti. Hän voi pyytää autonsa huonosti parkkeerannutta siirtämään sitä hieman tai kysyä myyjältä, mistä hukassa oleva pilariharkko löytyy. Epäsuomalaista, mutta tehokasta!

Tapio Nykänen on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti, rovaniemeläinen yhteiskuntatieteilijä ja koskimeloja.

Ilmoita asiavirheestä