Tiedättehän tunteen, kun kello soi. Haluttaa painaa torkkunappia ja levätä vielä viisi minuuttia. Sitten tavallinen ihminen nousee ylös, peseytyy, pukeutuu, syö ehkä aamupalan ja lähtee kouluun tai töihin. Meillä aamut menevät vähän eri tahtiin.
Kun kello soi, torkutan kerran, nousen ja sitten normirutiinit päälle. Puolta tuntia myöhemmin huomaan nousevani portaita pitkin yläkertaan jo kolmatta kertaa ja käyn rähjäämässä teineille, että hekin ymmärtäisivät nousta ylös.
Kahdessa eri makuuhuoneessa piippaa erilainen soittoääni, mutta kummassakaan huoneessa nukkuvan teinin käsi ei värähdä siihen suuntaan, että hälytysäänet menisivät kiinni.
Käyn sammuttamassa vekkarin ja tuuttaavan ipadin hälytykset. Tönin nuorisoa samalla, kun sammutan paria seuraavaa herätyskelloa.
Juoksen alakerran puurokattilalle ja kuvittelen, että kohta kaksi uneliasta nuorta miestä raahautuu aamupalapöytään.
Askelia ei kuulu ja yläkerrassa soi jälleen sen seitsemän herätyskelloa. Päätän kaivaa kaapista esiin salaisen aseeni – vesipyssyn. Lataan siihen jääkylmää vettä panokseksi ja hiivin makkareiden oville.
Kohdistan pyssyn kohti peiton alta vilkkuvaa ihoa. Vesi suihkuaa suoraan teinin kasvoille. Napakymppi!
Kuuluu epämääräistä mörinää, muutama kirosanakin. Uninen kroppa pomppaa vesisuihkun alla pystyyn ja laskeutuu saman tien takaisin. Teini vetää peiton ihonsa suojiksi ja pian jo hengitys tasaantuu.
Ammun toista sänkyä kohti ja pakenen vauhdilla alakertaan. Tyyny lentää perääni.
Kun olen huutanut ääneni käheäksi, käyttänyt kaikki keinot nuorison herätykseen, joudun luovuttamaan.
Makuuhuoneen rättätättä ei ole uusi ilmiö minulle. Ensimmäisen kerran törmäsin aamuisiin uniongelmiin yli parikymmentä vuotta sitten, kun asuimme yhdessä rakkaan velipoikani kanssa opiskelija-asunnossa.
Teemu ei koskaan herännyt tavalliseen pipiip-ääneen, eikä perinteiseen vekkariin. Velipoika nukkui pommiin lähes jokainen kouluaamu.
Eräänä aamuna laitoin metallisen, rämisevän vekkarin kattilaan. Se tepsi sinä aamuna, mutta toisena aamuna naapurit tulivat valittamaan ja uhkasivat häädöllä, jos aamuinen mekastus ei lopu. Teemu jatkoi unia, minä lopetin huolehtimisen.
Siitä muutaman vuoden kuluttua törmäsin nykyiseen puolisooni ja huomasin, että myös hän kärsii liian syvästä aamu-unisyndroomasta. Jälleen kerran yritin opettaa miestä heräämään kellon soittoon, mutta ei toiminut rättätättä saati paloauton ulina. Mies nukkui, kun nukutti – monesti liian pitkään.