Heinäkuun alussa Lapin poliisilaitoksen rikoskomisario arvioi tämän lehden sivuilla polkupyörävarkauksien vähentyneen Rovaniemellä, sillä anastetuista pyöristä on tehty aiempaa vähemmän rikosilmoituksia.
Parin viikon takainen kokemukseni ei tue tilastoa.
Oli aurinkoinen sunnuntai ja aamukahvia juodessani päätin, että tänään on täydellinen päivä pyöräretkelle jälkikasvun kanssa. Hän rakastaa fillarilla kruisailua: pärinä kuuluu selän takaa, kun poljemme kaupunkia ristiin rastiin.
Hyvän mielen sunnuntaiajelu päättyi ennen kuin se ehti alkaakaan. Lukittu ajokkini oli viety ikkunamme alta.
Vaikka pyörävarkaus ei kohdistu henkilöön, uhri ottaa sen henkilökohtaisesti. Veit juuri minun kulkupelini. Kun se tapahtuu julkisella paikalla, varkauden voi kynsin hampain hyväksyä, mutta kotona – silloin kyseessä on eri peli, ja alkukantaiset vaistot astuvat esiin.
Nyt tunne korostui, sillä ikkunan sisäpuolella, noin puolentoista metrin päässä pyörästä, nukkui pieni lapsemme. Jälkikäteen ajateltuna on kaikkien onni, etten saanut varasta kiinni itse teosta. Retku kävi aivan liian lähellä.
Oli myös ilmeistä, että kyseessä on perheen kulkuneuvo, sillä pyörässä oli kiinni lastenistuimen adapteri ja vieressä kuistilla potkuauto ja leluja. Ei mitään häpyä.
Henkilökohtaisuuden tunnetta seurasi raivo. Mitä teenkään, kun näen lurjuksen pyöräni selässä. Pohdin vakavasti kaikkien taistelulajien alkeiskurssille ilmoittautumista. Chuck Norris ja jokaista pataan.
Sitten heräsi toivo – mitä jos joku kähvelsi sen juovuspäissään huviajelulle? Ampaisin koiran kanssa haravoimaan lähialueet, skannasin ojanpohjat ja sillanaluset, tuloksetta. Monta pyöränraatoa tuli vastaan, ja kiukku kihisi alkuperäisten omistajien puolesta.
Ja kihisee edelleen.
Valtaosalta meistä on pöllitty pyörä. Monelta, kuten minulta, useampia.
Tällä kertaa nilkki vei myös fiilikset huolettomuudesta.
Olen asunut paljon Rovaniemeä suuremmissa kaupungeissa, joissa pyörän lukitseminen usealla lukolla oli itsestäänselvyys. Elin siinä utopiassa, että täällä sitä ei mitäänsanomattomille munamankeleille tarvitsisi tehdä.
Ratsuni oli tuiki tavallinen miesten vaihdepyörä. En uskonut, että sellainen varkaita kiinnostaisi. Sillä ei edes ollut tunnearvoa, mutta se teki perheemme elämästä helpompaa ja hauskempaa. Sinne menivät nekin fiilikset.
Lievennys vahvahkoon harmitukseeni tuli tahoilta, joiden kanssa asioinnista olin jo ehtinyt ahdistua: poliisilta ja vakuutusyhtiöltä. Sähköisen rikosilmoituksen tekeminen oli yllättävän helppoa, ja vakuutusyhtiön nopea toiminta jätti täysin hoomoilaseksi.
Pyörävarkaus on siis niin yleistä, että kaikki haluavat sen vain nopeasti pois päiväjärjestyksestä.
Kyllä minä teidät pyörärosvot vielä kerran kiroan.
Henri Anundi on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti. Hän työskentelee rovaniemeläisessä mainostoimistossa.