Boris Cyrulnik oli seitsemänvuotias, kun hänen äitinsä, isänsä ja sisaruksensa tapettiin Auschwitzissä.
Ennen natsien tuloa äiti oli ehtinyt toimittaa poikansa turvaan – tai niin hän luuli. Lapsen hoiviinsa ottanut perhe antoi suojattinsa ilmi 50 euron palkkiosta, mutta Cyrulnik onnistui pakenemaan ja selviytyi hengissä.
Miksi jotkut selviävät kohtuuttomista vastoinkäymisistä ja toiset eivät? Tähän kysymykseen Cyrulnik ryhtyi aikuistuttuaan etsimään vastausta. Hän löysi vastauksen, kun loi itse resilienssin käsitteen.
Resilienssi-termi on lainattu fysiikasta, johon se on lainattu latinasta, eikä termi tavalliselle ihmiselle sano yhtikäs mitään. Suomeksi sanottuna resilienssi on selviytymiskykyä, henkistä joustavuutta, sinnikkyyttä ja psyykkistä palautumiskykyä.
Cyrulnikin mukaan mistä tahansa koettelemuksesta voi toipua, jos trauman kokeneen elämässä täyttyy kolme edellytystä. Jos henkilöllä on ollut turvallinen ja läheinen suhde toiseen ihmiseen ennen kauheita kokemuksia, jos hänellä on mahdollisuus puhua ja jos hän kykenee löytämään jotakin mieltä kokemalleen, mahdollisuus toipumiseen avautuu.
Ihmeellinen kurjuus -kirjassaan Cyrulnik kirjoittaa, ettei mikään kärsimys ole arvotonta, jos sille on mahdollisuus löytää merkitys.
Cyrulnik löysi oman mahdollisuutensa työnsä kautta. Hänestä tuli Ranskan johtavia psykiatreja, ja hän on koko uransa taistellut kaltoinkohdeltujen lasten puolesta.
Cyrulnik osoitti, että romanialaisista lastenkodeista pelastetuilla lapsilla oli mahdollisuus toipua, kun heitä hellitään, heille puhutaan ja heidän kanssaan leikitään.
Resilienssi on kuuma tutkimusaihe, sillä jos jotakin nykyajan työelämässä – ja elämässä ylipäätään – tarvitaan, se on henkinen joustavuus, kyky löytää merkityksiä ja järkeä asioihin ja palautua vastoinkäymisistä.
Mistään luodinkestävyydestä ei ole kyse, sillä jokaisella meistä on murtumispisteensä. Ennemminkin kyse on myöntymisestä.
Psykoterapeutti Maaret Kallio on kuvannut resilienssiä osuvasti hyvän pullataikinan kaltaiseksi. Kun kohonnutta pullaa tökkää sormella, siihen jää jälki, mutta kun sormen nostaa pois, pulla alkaa palautua nopeasti.
Miten mielensä sitten saa pullataikinan kaltaiseksi, ellei se jo sellainen ole?
Ihminen ei voi hallita kaikkea, mitä elämässä tapahtuu, mutta sen voimme päättää, miten suhtaudumme. Ihminen tarvitsee tietyn määrän vastoinkäymisiä kehittyäkseen, mutta pelkät vaikeudet eivät riitä.
Omia tietoisuus- ja tunnetaitoja, itsemyötätuntoa, kärsivällisyyttä ja vuorovaikutustaitoja kannattaa tietoisesti kehittää, sillä niitä kaikkia tarvitaan niin hyvinä kuin huonoina aikoina.